Ja sanottakoon vielä, että tää tarina otti tuulta siipiensä alle erään tositapahtuman kautta. Rest in Peace Phoebe Prince.
Nauttikaa
********
En saanut olla oma itseni, ja mua pelotti. Mua käytettiin hyväksi monella tapaa. Mua satutettiin monella tapaa. Mä en halunnut olla kenellekään vaivaksi, mä en tahtonut, että mua vihataan. Mä halusin tulla hyväksytyksi, mutta en koskaan ollut. Edes mun omat vanhemmat ei pitäneet mua missään arvossa. Mä olin itsestäänselvyys niille. Niiden näkökulma oli, että jokaisella pariskunnalla on lapsi.
Mä, Rachel, en ollut suosittu. Päinvastoin. Mä sain päivästä toiseen pelätä, että mitä mulle tapahtuu. Kaikki alko haukkumisella, mutta mä annoin kaikkien sanojen mennä ohi korvien. Nää ihmiset eivät tienneet musta mitään. Ei sitten yhtään mitään. Mä olin erilainen kuin muut. Mä en ollut pissis, niin kuin monet muut. Mä en ollut hikke, niin kuin jotkut. Mä en ollut urheilullinen, niin kuin suurin osa oli. Mä olin omasta mielestäni tavallinen… ainut mikä saattoi erottaa mut massasta, oli mun ulkonäkö. Mä olin gootti, cybergootti oikeastaan. Mä viihdyin tietokoneella, jonka kautta mä olin löytänyt kaikki mun ystävät. Kyllä, ystävät. He kaikki asuvat eri puolilla maapalloa. Mun suurena haaveena oli lähteä kiertämään maailmaa, ja nähdä jokainen näistä ihmisistä. Sitä en koskaan kerinnyt tekemään.
Taas oli maanantai. Mä olin edellisenä päivänä laittanut itselleni vihreät loxit päähän, ja mun tilaamat neonvihreät piilolinssit oli tullu postissa. Mä laitoin piilarit päähän ja aloin meikata. Mä tykkäsin meikkaamisesta älyttömästi. Oli hauska katsoa, kuinka meikkien avulla pysty muuttamaan ulkonäköään niinkin paljon. Taidokkaasti piirsin itselleni kajalilla kulmat. Tuijotin itseäni peilistä. Mä olin tyytyväinen mun kulmiin. En ikinä ollu onnistunut niin hyvin kulmien piirrossa. Katsahdin kelloa. Se näytti viittätoista vaille kymmentä. Nyt ei enää voisi ihastella itseään, nyt on meikattava loppuun, ajattelin silloin. Mä laitoin vihreetä luomiväriä. Katsoin itseäni peilistä, ja totesin, että luomiväriä pitäisi levittää enemmän silmän ympärille. Näin tein. Seuraavaksi rajasin silmäni nopeasti, joten en saanut silmien rajauksesta niin hienoa, kuin silloin olisin halunnut. Värjäsin vielä huuleni mustiksi, ja juoksin eteiseen. Nappasin mun musta-vihreeraitaset säärystimet tuolilta, ja kiskoin ne jalkaan. Sitten tartuin mun kenkiin, mistä olin ylpeä. Niissä oli noin 10 sentin kiilapohjat, ja ne ulottuivat polviin asti. Nappasin laukun, ja lähdin juoksemaan kohti koulua.
Koulun pihalla mä sain jo ensimmäisiä vihaisia katseita. Tätä mä just olinkin pelännyt. Tän takia mä just olin vaihtanut koulua. Edellisessä koulussa mua oli kiusattu, suorastaan piinattu ja kidutettu. Sielläkin se alko vaan haukkumisella, mut sit se eteni tönimiseen, kamppimiseen, lyömiseen, ja lopulta tavaroiden tuhoamiseen. Kyl kiusaamiseen puututtiin, mut se ei riittäny mulle. Mä olin aina ollut yksin, mulla ei ollut edes kavereita edellisessä koulussa. Mä halusin niin kovasti pois edellisestä koulusta, että mun vanhemmat, jotka ei koskaan olleet kovin kummoisia, suostuivat koulun vaihtoon. Mä olen siitä ikuisesti kiitollinen, että sain ees uuden mahdollisuuden.
Nyt se mahdollisuus saada kavereita, ja unohtaa mennyt oli ilmeisesti mahdotonta. Mä en kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi mä aina sain kokea vihaset katseet. Mä katselin ympärilleni koulun käytävällä, ja mun katse osu tyttölaumaan. Mä mietin silloin, et kuinka eri maailmoissa ihmiset voi olla. Noi muijat oli niitä ’’teiniprinsessoja’’. Mun yllätykseksi aloin verrata itseäni niihin. Mä näin edessäni langan laihoja, tyhjäpää blondeja, joiden mielestä legginsit on housut, Paris Hilton ja Kim Kardashian on ihkuja, sekä spice girls vois olla hyvä juttu, jos ne olis alottanu tällä vuosituhannella. Sitten mä mietin itseäni. Mä en ollut niin langan laiha, mut en mä läskikään ole. Mä pidän kettingistä, mustista vaatteista ja sen sellasesta. Mä voisin vaikka hirttää Paris Hiltonin, Kim Kardashiania saattasin kiduttaa, tai päinvastoin, kunhan kuolisivat. Turhia julkkiksia molemmat. Mä viihdyn enemmänkin konemaisen musiikin parissa, ja en voi sietää mitään radiokanavien listahittejä. Voisin ampua radiotkin paskaksi.
Tyttölauma huomas mun tuijotuksen, ja mä siirsin katseeni nopeesti lattiaan, ja tartuin mun kaulapannassa roikkuvaan kettinkiin. Tytöt nauroivat, ja tulivat mun luokse. Mä nostin katseeni niihin, ja yritin näyttää mahdollisimman ilkeeltä. Jättäisivät mut nyt vaan rauhaan, saatana. ’’Mikä friikki sä niiku oot?’’ yksi tytöistä kysy multa. ’’Mä en ole mikään helvetin friikki, mä olen vaan oma itteni.’’ vastasin hieman tympääntyneenä. ’’Hah, just joo. Toi sun tyylis on niin nolo.’’ toinen tyttö sanoi. ’’Mä tyydyin vain mulkoilemaan muijia vuorotellen. ’’Miks säe ees katoit meitä? Yrititkö sä saastuttaa meidät tolla sun tyylillä, vai ootko sä kateellinen?’’ kolmas tyttö sanoi. ’’Mä en yritä saastuttaa ketään sillä, että oon oma itteni. Ja en todellakaan oo teille kateellinen, miks ees pitäis?’’ vastasin. Mua ärsytti niin suunnattomasti noiden tyttöjen asenne. Miksi ne yrittää vakuuttaa mulle, että olisin ollut kateellinen niille? ’’No sit mä keksin sun tuijotukseen vaan yhden ratkasun’’, neljäs tyttö sanoi ’’sä olet lesbo!’’ Tytöt näyttivät niin kauhistuneilta, että mun oli aivan pakko sanoa niille: ’’Joo, mä olen lesbo ja mietin, että kenen perse näyttää parhaimmalta.’’ ’’SIIS HYIIIII!!’’ tytöt kiljuivat kuorossa, ja juoksivat pois.
Loppupäivä kului rennosti. Jostain kumman syystä sain enemmän ja enemmän vihaisia katseita. Silloin mietin, että olikohan se tyttölauma levittäny musta jotain paskaa. Toisaalta.. ei se mikään suuri ihme oliskaan ollut.
Seuraavana päivänä mua osoteltiin sormella, aina kun tulin jonkun näköpiiriin alettiin joko kuiskia jotain, tai poistuttiin paikalta. Se oli mulle uus juttu. Kukaan ei edellisessäkään koulussa ollu lähteny pois, jos mä olin vaikka vaan kävelly ohi. Silloin yleensä huudeltiin hävyttömyyksiä perään.
Sen viikon aikana mulle alko valjeta. Se tyttöporukka, jonka kanssa olin joutunut kasvotusten ekana päivänä, oli päättänyt tuhota mut, ja omilla toimillaan ja pikkuisilla valheillaan ne oli myrkyttänyt koko koulun. Mulla ei ollut mahdollisuuksiakaan päästä juttelemaan kenenkään kanssa.
Tokalla viikolla mä olin iskenyt silmäni yhteen poikaan. Pojan hiukset olivat aina pörrötetyt, poika meikkasi, pojalla oli muutenkin sellainen emo- tyyli. Emo pojat olivat jostain syystä olleet aina mun heikkous. Mä päätin juoruista sun muista huolimatta mennä juttelemaan pojalle. ’’Eh.. moi, mä olen Rachel’’, esittelin itseni. Poika nosti katseensa ja näin hänen ihanat siniset silmät. ’’Moi, sulle ei kuulemma kantsi puhua.’’ Poika vastasi. ’’Joku on levittäny musta vähän paskaa… En kyllä tosin tiedä mitä, kukaan ei suostu kertomaan mulle.’’ Poika katsoi mua silmiin. Se tuntu vähän piinaavalta, koska en voinut piilareiden takia näyttää silmilläni mitään eleitä. ’’Mä olen Josh, ja mä tuskin tiedän puoliakaan mitä susta on sanottu.’’ ’’Haluaisitsä kertoa mulle ees ne asiat, mitä tiiät?’’ ’’No joo… kuulemma oot lesbo, mut siinä en nää mitään väärää. Sit kuulemma kans palvot saatanaa, ja oot osallistunu moniin saatanallisiin rituaaleihin, sua on syytetty kannibalismista, sä oot kuulemma myös käynyt käsiksi edellisessä koulussas johonki tyttöön, ja yrittäny raiskata sen.’’ Josh sanoi.
Mä olin täysin ymmälläni. Lesbo- jutun vielä ymmärsin, mutta että saatananpalvoja, kannibaali ja raiskaaja. Mä vakuutin Joshille loppupäivän, että en ollut mitään näistä. Poika tuntui uskovan sen.
Mun ja Joshin välit lämpeni viikko viikolta. Koulussa mua oli alettu tönimään, kerran olin jopa saanut turpaan. Itkin Joshille usein koulun jälkeen, kuinka muhun sattu. Se helpotti aina. Lopulta päädyttiin seurustelemaan, ja mä päätin samalla näyttää koko koululle, että kyllä mullakin olis oikeus olla onnellinen.
Kuukaudet vierivät nopeesti aina tammikuuhun asti. Kiusaaminen oli kokoajan muuttunut vakavammaksi. Juorut levis, turpiin tuli lähestulkoon joka päivä, vaikka kuinka yritin puolustautua, mun tavaroita alko häviämään, ja sitten, kun lopulta löysin tavarat… ne oli yleensä poltettu, revitty, tai hakattu palasiksi. Joshkin oli alkanut etääntymään musta. Sanoi aina mulle, ettei sillä oo aikaa koska sillä on bändi. Uskoin kaiken. Ei olisi pitänyt.
Oltiin matikan tunnilla, kun mua heitettiin opettajan poissa ollessa paperilennokilla. Se lensi nätisti mun pöydälle. Tuijotin sitä, ja ajattelin, että mä en anna tätä enää kenellekään, muuten mä joudun oikeesti tämänkin maalitauluksi. Katseeni kuitenkin osui lentokoneen ”siipiin”. Niissä luki, että ”avaa”. Avasin lennokin, ja luin tekstin.
’’Josh pettää sua Catherinen kanssa. Itse asiassa on pettänyt aina.
Shannon''
Mä tuijotin kirjettä ilmeettömänä, ja mietin kaikkea mitä oli Joshin kanssa koettu. Joululomalla oltiin päädytty samojen lakanoiden väliin ja siitä voi vaan arvata, mitä oltiin tehty. Mä mietin syksyisiä kävelyitä, halailua, pussailua ja kädestä kiinni pitämisiä. Palasin kuitenkin lukemaan lennokin sanat. Pettää sua Catherinen kanssa. Catherine… miksi kaikista ihmisistä juuri Catherine. Catherine oli tehnyt mun elämästä sietämätöntä, koska juuri Catherine oli alottanut kaikki juorut, ja oli suunnitellut kaikki pahat asiat, mitä mulle tehtiin. Shannon taas oli yksi Catherinen porukkaan kuuluvista tytöistä. Mä päätin, että mä ottaisin tästä pettämis- asiasta itse selvää. Heti koulun jälkeen.
’’Josh!’’ huusin käytävällä kun näin pojan. Josh kääntyi kannoillaan mua päin. ’’Tehtäskö jotain koulun jälkeen?’’ kysyin hymy huulilla. ’’Sori muru, mulla on bändi treenit.’’ Josh sanoi ’’Ehkä joku toinen kerta.’’ ’’Okei…’’ vastasin muka surullisesti. Mulla oli suunnitelma jo keksittynä.
Koulun loputtua Josh lähti koulusta, ja mä seurasin sitä. Mun käsityksen mukaan Joshin ”bändin” treenikämppä oli täysin vastakkaisessa suunnassa, mihin Josh oli menossa. Mä onnistuin varjostamaan Joshia helposti. Se kun ei koskaan katso taakseen kun se kävelee. Mun kauhuksi näin Catherinen erään kadun kulmassa. Catherine huomasi Joshin saapuneen, ja juoksi suoraan tämän kaulaan kiinni, ja suuteli Joshia intohimoisesti. Josh kietoi kädet Catherinen ympärille, ja näytti nauttivan tilanteesta. Mun sydän murtu sillä hetkellä. Mä päätin juosta niiden ohi. Ja sen tein. Josh ja Catherine huomasivat mut, ja mä kuulin takanani vaan ivallista ja maailman ilkeintä naurua.
Kotiin päästyäni mä vaan käperryin mun sängylle ja itkin. Miten mä pystyin olemaan niin sinisilmänen. Mä itkin ainakin tunnin, ja päätin, että tarviin jotain muuta ajateltavaa. Avasin mun koneen, ja päätin mennä juttelemaan mun ystävälle, joka asuu japanissa. Kazulle. Se ilmeisesti huomas, kun kirjauduin sisään, sillä heti alko mese huutamaan että ’’Kirihara sanoo: ZOMBIEGIRL!’’ Alkoi hymyilyttää heti.
Avauduin koko loppu päivän ja koko yön Kazulle. Se ymmärs mua niin helvetin hyvin. Mua oikeesti harmitti, etten voinut olla sen luona.
Koulussa kiusaaminen paheni. Mä huomasin, että nyt ei ollut enää ainuttakaan sivustaseuraajaa, vaan kaikki – siis ihan kaikki olivat mun kimpussa. Joka välitunnilla mä pysyin luokassa, ettei mun tarvis kohdata ainuttakaan ihmistä. Tunnin alussa Catherine tuli kuitenkin mun luokse. ’’Arvaa mitä.’’ se sanoi kauheen leveä hymy naamallaan. Mä katsoin sitä, ja vastasin: ’’Kerroppa ihmeessä. Saitko vihdoin aivot?’’ ’’No siis en… eiku…? No, asiaan. Mä ja Josh mentiin KIHLOIHIN! Siis voiksä uskoo, KIHLOIHIN!!’’ Catherine kiljui, ja käveli pois erittäin onnellisena, ja tyytyväisenä itseensä. Mä jäin järkyttyneenä siihen paikkaan. KIHLOISSA!?
Mä heräsin mun tunnekoomasta, kun tajusin olevani lattialla, ja Josh kisko multa vaatteita pois. Mä huusin ja kiljuin: ’’JOSH, LOPETA!! LOPETA HITTO SOIKOON!’’ Josh ei kuunnellut, se oli ottamassa itseltään housuja pois, ja mä yritin sillä välin päästä karkuun. Mun harmiksi Josh oli liian nopea. Se tarttui mua lantiosta kiinni, ja veti mut takasin. Se tunki kalunsa mun sisään, ja piti mua paikoillaan. Mua sattu. Mua hävetti. Kun se oli valmis, se nousi tosi nopeesti mun päältä ja veti housunsa takasin jalkaan, ja lähti tosi nopeesti. Mulla oli niin likanen olo. Enää mulla ei ollut tunteita Joshia kohtaan.
Kiusaaminen laajentui taas. Nyt en saanut olla rauhassa facebookissa, ja kun kirjauduin sieltä ulos, sain tekstareita, puhelinsoittoja ja sähköposteja. Porukka alkoi myös koputella oven takana.
Mä avauduin Kazulle joka päivä tilanteestani, ja sanoin joka päivä monta kertaa, etten jaksa enää. Kazu sanoi mulle monesti, että mulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa.
Mä olin vakaasti sitä mieltä, että nyt sai riittää. Mä istuin maantiedon tunnilla, ja odotin tunnin loppumista. Mua oltiin heitelty ties millä sen tunnin aikana. Kirjoilla, kengillä, paperilla… mä en välittänyt. Mä annoin niiden vaan heitellä.
Päivän aikana oli alkanut sataa vettä. Sehän sopi mulle vallan mainiosti. Mä kävelin vesisateessa kotiin. En välittänyt ihmisistä, jotka yritti mua kotimatkalla töniä. Mun puhelimeen tuli ainakin kymmenen tekstaria, en välittänyt niistäkään.
Mä istuin keittönpöydän ääreen, ja otin kynän ja paperia. Aloin kirjoittaa.
’’Äiti ja isä… ette ole olleet minulle hyvät vanhemmat. Te aina juoksette jossain kaukaisuudessa, ja kun tulette kotiin, ette edes tervehdi minua, vaikka minä tervehdin teitä. Olen ollut kuin ilmaa teille, mutta vakuutan, että se mitä minulle tapahtui, ei ole teidän vikanne. Tämä oli mun oma päätös. Kiitos kuitenkin siitä, että sain asua kanssanne, ja tarjositte minulle ruuan ja vaatteet.
Rakkaudella, tyttärenne
Rachel’’
Sitten menin omaan huoneeseeni, ja viritin kattoon kellarista löytämäni köyden, josta olin tehnyt hirttosilmukan. Kiipesin tuolille, ja laitoin köyden kaulani ympärille, ja potkaisin tuolin altani.
Sätkin hetken, ja sitten… olin vapaa.
Mä tiedän, kuinka mun pirut juhli mun kuoleman jälkeen. Ne nauro, ne laulo, eli täysillä. Mä jätin suuren tyhjän aukon mun läheisten – etenkin Kazun sydämeen. Tein sen ajattelematta mun läheisiä. Mut nyt mulla on hyvä olla, mä en kärsi enää.
Rakkaudella, Zombiegirl
tää oli niin surullinen :( <3
VastaaPoistaMä tiedän 8<
VastaaPoista