Anteeksi, kun on lyhyt.
****************************************************
Mä olen Mariel, ihan normaali tyttö. Mun mielestä en koskaan oo ollut erityisen kaunis, mut en erityisen rumakaan. Mä en ole ollut hyvä koulussa, mutta en huonokaan. Mulla on paljon kavereita, rakastava perhe, kivoja harrastuksia ja niin edelleen. Mulla on vahvuuksia, kuten oon hyvä kirjottamaan tarinoita, sekä tykkään kuunnella ihmisiä. Joskus musta tuntuu, ettei kukaan kuuntele mua. Toki mulla on heikkous, mistä en oo niin ylpee.
Mun ainut heikkous on se, että luotan ihmisiin liian helposti. Annan ihmisten leikkiä mun tunteilla, koska mun ajatusmaailma on sitä, että muut on parempia kuin minä. Moni on mulle sanonut, ettei asia ole niin, mutta mitä ne yrittää mun mielipiteitä muokata, kun ensin kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, sen jälkeen kohdellaan kuin kasaa paskaa.
Kun mä tapasin mun ensirakkauden, mä en koskaan uskonut, että mua voitaisiin siunata rakkauden tunteella. Se juttu kesti puoli vuotta. Jätkä päätti, että mä en ole sille tarpeeksi hyvä. Se oli päättänyt sen jo meidän suhteen aikana. Se oli ollut sängyssä kahden eri muijan kanssa. Ensimmäisen kerran pystyin antamaan anteeksi. Toista en. Nyt seison entisen poikaystäväni haudalla, ja mietin, että mikä meni väärin? Teinkö väärin, kun en ottanutkaan häntä takaisin?
Mä en koe tehneeni mitään väärää, kun jätin sen jätkän. Hän ei ollut mun ajatusten, saati sydämen arvoinen. Löydän itseni tosi usein ajattelemasta tätä ihmistä. Hän oli kuitenkin mun ensirakkaus. Joka vuosi mä sytytän kynttilän hänen muistolleen, ja ajattelen kaikkea hyvää, mitä me kaikesta huolimatta koettiin.
Ensin vannotaan ikuista rakkautta, sitten petetään. Kuinka kaksnaamanen ihminen voi olla? Se on mulle edelleen mysteeri.
Mä päätin päästä yli tästä ensimmäisestä jätkästä. Luulin onnistuneeni hyvin: poika oli ystävällinen, huumorintajuinen, ja ennen kaikkea… luulin hänen olleen luotettava ja turvallinen. Olin niin väärässä. Hän halusi kanssani sänkyyn. En suostunut. Hän päätti ratkaista asian nyrkillä. Annoin tämän anteeksi, koska uskoin tämän ihmisen korjaavan virheensä. Vaan eipäs korjannutkaan. Hänkin päätyi toisen naisen kanssa vällyjen väliin.
Viimeks, kun kuulin hänestä, hän oli saanut törkeästä pahoinpitelystä sekä huumeiden hallussapidosta syytteen. Ehkä ihan hyvä, että tajusin pistää suhteen poikki ajoissa. Nyt en ole kuullut tästä ihmisestä mitään vuosiin.
Mä elin pitkään sumussa, ja luulin tosissaan, ettei kukaan halua mun olevan onnellinen. Sit… löysin taas uuden ihmisen, johon luotin sokeesti aikasemmat kokemukset unohtaen. Lähdin kuitenkin liikkeelle hitaasti tämän kyseisen ihmisen kanssa. Aluksi oltiin kavereita… mä olisin ollut ihan tyytyväinen siihen, että se oliskin jäänyt sille kaveritasolle. Sen jätkän takiahan mä olen tässä jamassa.
Mä en välittänyt mun omatunnon hiljaisista huudoista, vaan annoin mennä. Tajusin seurustelevani tän pojan kanssa. Mä olin niin onnellinen. Ensimmäinen poika, joka ei varmasti pettäis mua, löis mua, tai vaatis mua sänkyyn. Olin tosissani onnellinen.
Pahempaa oli luvassa. Meidän piti nähdä yks lauantai päivä, koska sunnuntaina mä olisin lähdössä mun perheeni kanssa tuttavien luokse koko hiihtolomaks. Poika perui tapaamisen juuri ennen kuin olin astunut ovesta ulos. Mulle heräsi silloin pieni epäilys, ja romahdin. Mä itkin vuolaasti eteisen lattialla ja makasin sikiöasennossa. Huusin kuin hullu: Se ei halua nähdä mua. Niinhän asia olikin.
Seuraavana päivänä ajeltiin perheen kanssa kolmisen tuntia. Mä en saanut tätä jätkää edelleenkään pois mun mielestä. Me oltiin saavuttu perille, ja vanhemmat meni tekemään ruokaa yhdessä tuttava pariskunnan kanssa. Silloin, mä sain maailman järkyttävimmän sähköpostin, mitä oon koskaan saanut. Tää jätkä.. se jätti mut. Sähköpostilla. Päätin, että mä en itke. En ollenkaan.
Äiti huikkas mulle keittiöstä: ’’Tuu hei syömään, kyllä se poikaystävä oottaa sua sen verran.’’ Vastasin: ’’Ei oo mitään poikaystävää..’’ Sillon äiti huolestu, ja mä aloin itkemään niin vuolaasti ja katkerasti.
Ruoka ei maistunut, mikään ei huvittanu. Mä olin taas luottanut niin sokeasti ihmiseen. Mä olin antanut kaikkeni sen ihmisen eteen, ja sain paskaa niskaan. Vaihteeks. Mä päätin olla ’’mies’’ tai tehdä niin kuin miehet yleensä tekee, jos ne tulee jätetyksi. Vedin perseet. Sen jälkeen ajattelin vielä tehdä itsemurhan. Onneksi yks mun kaveri soitti mulle, ja kysy miten voin. Se helpotti hieman.
Se eka yö oli ihan kauhea. Mä heräsin keskellä yötä itkemään. Onneks äiti nukku mun vieressä, ja se heräs mun niiskutukseen. Ei tarvittu sanoja, tarvittiin tekoja. Äiti paijas mua niin kauan, kunnes nukahdin.
Päivä päivältä alkoi tuntua paremmalta. Edelleen muhun sattuu tän viimesen pojan takia, ja oon alkanu vaipua siihen uskoon, etten ikinä pääse siitä irti. Nykyään tällä ihmisellä on mun tietääkseen kaikki hyvin, mut en usko, että sitä kiinnostaa se, minkälaisen pahan olon se on mulle saanut aikaan.
Joskus mulla pyörii vaan päässä, että mun pitäs päästää irti kaikista mun menneisyyden haamuista, mut en vaan voi. Se on niin vaikeeta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti