Otin tän Goodbye my lightistä. Tuli niin kauhee ikävä Jassua ♥
RIP Jassu 29.9.1995-4.7.2006
Ei yllättäen, äkkiä kuitenkin, hiljeni sydän ystävän,
tuska ja kaipuu on sanaton, mut tiedän nyt, sun hyvä olla on.
*****************************************************
Katso tarkkaan, siellä hän on. Älä nyt hitto soikoon katso väärään suuntaan! Katso tuonne, kallioille. Niiden reunalle. Siellä hän on. Katso häntä tarkasti - kasvoja nimittäin. Kyyneleet ovat tehneet siihen pieniä puroja. Ai, et näe kyyneliä? Kaikki eivät niitä näe, mutta ne, ketkä tuo tyttö päästää lähelleen, näkevät ne. Mutta on myös surua, mitä tyttö ei näytä kenellekkään. Tuon surun kyyneleet ovat verta, joka valuu hänen sydämestään. Mietit miten tiedän hänen surustaan? Sen voi selittää yhdellä asialla: tuo tyttö on osa minua, tai oikeastaan, se olen minä.
Sanaakaan sanomatta, tuo tyttö seisoo edelleen kallion reunalla. Hän ei kuule ystäviensä huutoa: ''Tule nyt herranen aika pois sieltä kallion reunalta!'' Tyttö kokee epäonnistuneensa elämässään - hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä, ystävänä, tukena ja turvana. Ystävät ryntäävät kalliolle ja alkavat repiä tyttöä pois kallion reunalta. Hän kokee, ettei häntä tarvita. Hän tahtoo vain pois. Hän haluaa samaan paikkaan, jonne hänen elämänsä valo lensi - ylös, pilven reunalle.
Siitä on aikaa, kun hän näki tämän valon viimeksi. Silloin oli kaunis kesä päivä, mutta paikka ei ollut niin valoisa ja ihana, kuin olisi sen kuvitellut olevan. Paikkana oli ortodoksinen kirkko, ja sen vieressä oleva hautausmaa. Elämän valo oli hävinnyt taistelun. Se oli hävinnyt sen leukemialle. Hautajaiset olivat erittäin kauniit. Ainut ongelma tytölle oli se, että arkun oli oltava auki koko toimituksen ajan. Ei tyttö juurikaan nähnyt mitä ympärillä tapahtui, sillä silmät olivat niin täynä kyyneliä. Kirkkosalissa kuului nyyhkytys. Menetyksen tuska tuntui koko kirkkosalissa. Tyttö haki turvaa äidistään - tuosta henkilöstä, joka on hänelle joka tapauksessa tärkein ihminen, läpi lapsuuden leikkien ja nuoruuden seikkailun.Kun tuli aika laskea tuo sammunut valo hautaan, ei tyttö pystynyt itkultaan ja kyyneliltään lukea kaunista muistokirjoitusta. Taas tyttö haki äidistä turvaa, joka alkoi lukea kaunista kirjoitusta. Sanat takertuivat hänenkin kurkkuunsa, ja häneltäkin pääsi itku. Ainut, joka ei päästänyt kyyneltäkään, oli tytön isä. Hän seisoi perheensä vierellä, itkien sisäisesti. Ei hän sitä näyttänyt, mutta kyllä tyttö tiesi, että menetys sattui häneenkin enemmän, kuin olisi arvannutkaan. Muistotilaisuus oli kuin mikä tahansa muistotilaisuus. Ensin oli hiljaista, sitten alkoi hieman iloisempi puheen sorina. Ei aikaakaan kulunut kuin kymmenisen minuuttia, kun pieni hymy nousi myös tytön huulille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti