Moria

Hehe, löysinpä tän vihdoinkin. Oon kirjottanu tän tarinan joskus 12-vuotiaana, ja oon tästä ihan oikeesti ylpee.
Tarinan taustoista sen verran, että tehtävänä oli kirjottaa fantasia tarina. Innostuin sit loppujen lopuks kirjottaa tälle kaks jatko-osaa, jotka ehkä joskus ilmestyy tänne.
Ja kuten nimestä huomaa, Taru Sormusten Herrat ollu vaikutteena myöskin...


*******************************************************************

Olipa kerran kaksi aivan tavallista lasta. Heidän nimensä olivat Emily ja Emmet. Eräänä päivänä välitunnilla ollessaan Emmet juoksi Emilyn luo ja sanoi: ’’Emily, sinun täytyy tulla katsomaan mitä löysin!’’ ’’Rauhoitu Emmet’’, Emily sanoi ’’kerro nyt tässä mitä löysit.’’ ’’En voi, haluan pitää tämän meidän salaisuutena!’’ Emmet hihkui. Emily suostui hetken taivuttelun jälkeen Emmetin ehdotukseen. Poika johdatti heidät kellariin. ’’No, mitä halusit näyttää?’’ Emily kysyi. ’’Odota hetki’’, Emmet vastasi, ja alkoi rymistellä karttapallojen, tuolien, pöytien ja muiden opetusvälineiden ohi. Emily seurasi Emmetiä. 

Heidän edessään oli valkoinen ovi. ’’Emmet, mikä tuo on?’’ Emily kysyi. ’’Se ystäväiseni… on ovi’’, Emmet vastasi näsäviisaasti. ’’No en minä sokea ole!’’ Emily kivahti. He katselivat ovea hetken, ja molemmat varmaan miettivät mitä tehtäisiin. Lopulta Emmet avasi suunsa: ’’Avataanko tuo ovi?’’ ’’Ehkä ei kannata…’’ Emily vastasi hieman epäluuloisena. ’’Taidat pelätä’’, Emmet sanoi ivallisesti. ’’EN!’’ Emily huudahti. Silloin Emmet avasi valkoisen oven, ja astuivat siitä sisään. ’’Tämä ei ollut ehkä hyvä idea…’’ Emily sanoi. Emmet vain kohautti olkiaan.

Emily ja Emmet huomasivat seisovansa keskellä ränsistynyttä mökkikylää. ’’Emmet, onko sinulla hajuakaan missä me olemme?’’ Emily kysyi ääni väristen. Emmet katsahti ystäväänsä ja sanoi: ’’Ei todellakaan.’’

Emily tarkkaili taloja heidän ympärillään, ja hänen katseensa kiinnittyi erääseen isoon taloon, tai oikeastaan sen ikkunaan. Emmet ihmetteli aluksi tätä, mutta löysi lopulta sen ikkunan, mitä Emily tuijotti herkeämättä: talon ikkunassa paloi valo, ja joku istui ikkunan edessä ja tarkkaili heitä. ’’Ehkä meidän pitäisi palata’’, Emily sanoi. ’’Kannatan!’’ Emmet huudahti. He kääntyivät kannoillaan, mutta valkoinen ovi oli kadonnut.

’’Tämä ei kai ole hyvä juttu’’, Emmet sanoi. ’’Oletko tosissasi?’’ Emily vastasi hieman sarkastiseen sävyyn. Emily käännähti katsomaan taloa, jonka ikkunassa oli palanut valo. Se valo oli sammunut. ’’Emmet, se valo on sammunut…’’ Emily sanoi. Emmet kääntyi myös katsomaan taloa. Sen ulko-ovi aukesi, ja talosta astui otus, joka oli vihreän liman peitossa, ja sillä oli punaiset silmät. Tämä otus huomasi lasten tuijotuksen, ja se päästi korvia raastavan huudon suustaan. Muiden talojen ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen, ja niistä alkoi tulla ulos satoja, ellei jopa tuhansia samanlaisia olentoja.

’’Tässä kohdassa me juoksemme pakoon!’’ Emmet huusi. Ja niin he juoksivat. He juoksivat ohi talojen, ja olennot lähtivät vyörymään koko joukolla heidän peräänsä. He juoksivat ulos ränsistyneestä kylästä. He juoksivat kai useita kilometrejä, kun olennot lopulta lakkasivat seuraamasta heitä. ’’Mitä nuo olivat?’’ Emily kysyi. ’’Ei mitään tietoa. Ihan kuin olisimme jossain fantasia kirjassa!’’ Emmet vastasi.

’’Ku-kuka siellä?’’ kuului hiljainen ääni. Lapset hätkähtivät. ’’Mistä tuo ääni kuului?’’ pääsi molempien suusta. ’’KYSYIN, ETTÄ KUKA SIELLÄ!’’ rääkäisi saman äänen. Emily nielaisi. ’’Minä olen Emily, ja tässä on Emmet. Missä sinä olet, kuka lienetkin?’’ Emily sanoi.

Ääni ei vastannut, mutta erään kiven takaa ilmestyi pieni menninkäinen. Sillä oli harmaat hiukset ja valkoiset vaatteet. Se ei olut kuin 40 senttiä pitkä. Menninkäisen suuret silmät tutkivat Emilya ja Emmetiä. 

’’Kuka sinä olet?’’ Emmet kysyi. ’’Olen Arnold Menninkäinen’’, se vastasi ’’Olette aika säikähtäneen näköisiä.’’ ’’Ei se kai ole ihme. Olemme juosseet kilometrikaupalla pakoon joitain olentoja. Niillä oli punaiset silmät ja ne olivat vihreän liman peitossa’’, Emmet sanoi. ’’Juoksitteko te niitä karkuun?’’ Arnold sanoi ääni täristen. Emily nyökkäsi. ’’Voi ei… juoksitte pakoon Typeca heimoa. Paremmin ne tunnetaan Moriassa nimellä riiviöt’’, Arnold sanoi. ’’Moriassa?’’ Emily kysyi ’’Mikä on Moria?’’ ’’Olemme Morian valtakunnassa. Menninkäiset, keijut, pekot ja muut otukset ovat tuolla metsässä ja vuorilla. Olen täällä vain vartiossa’’, Arnold selosti ’’Näytätte kyllä siltä, että teidän pitäisi hieman levätä.. jos veisin teidät kylääni?’’ Emmet vastasi: ’’Nyt puhut asiaa.’’

Arnold lähti edeltä kulkemaan pitkin metsätietä, perässään Emily ja Emmet. Perillä heitä odotti kauhea näky: Menninkäisten kylä oli tuhottu. Puut kaadettu, lampi kuivatetu ja asukkaat kadonneet. Talot oli hajotettu. Arnold juoksenteli ympäri kylää hädissään huutaen samalla: ’’Tämä on riiviöiden ja sydämettömien sotureiden tekosia!’’ ’’Sydämettömien sotureiden?’’ Emmet kysyi. Emily tönäisi poikaa kyynärpäällään, ja mulkaisi tätä, ikään kuin sanoen, että ei ole oikea aika kysellä tuollaisia.

’’Sydämettömät soturit ovat kuin varjoja. Koko Moria pelkää niitä’’, Arnold sanoi masentuneena. ’’Varjot kuulostavat siltä, kuin niistä olisi mahdotonta päästä eroon’’, Emmet sanoi. ’’Ei… on keino. Ottakaa nämä’’, Arnold sanoi. Samassa lasten eteen ilmestyi miekka, jousipyssy, nuolia ja jokin salaperäinen pullo. ’’Emily, ota sinä jousi ja nuolet’’ Arnold sanoi. Emily teki työtä käskettyä. ’’Ja Emmet, sinulle kuuluu miekka.’’ Emmet tarttui miekkaan ja katseli sitä ylpeänä.

’’Arnold, mikä tuo pullo on?’’ Emily kysyi. ’’Se on taikajuoma pullo. Vaikutus on milloin mikäkin. Kerran eräs ystäväni sai kolmen metrin mittaiset korvat juodessaan tätä. Hänkin on muuten menninkäinen, ja saman mittainen kuin minä. Oli vaikea purkaa juoman vaikutus’’, Arnold sanoi. ’’Kiva…’’ Emily sanoi.

’’Nyt meidän täytyy mennä’’, Arnold sanoi. ’’Minne me olemme menossa?’’ Emmet kysyi, ja lopetti miekkansa palvomisen. ’’Etsimään kansani tietysti!’’ Arnold huudahdti. ’’Minun mielestäni me emme ole sanoneet että tulisimme mukaasi’’, sanoi Emily. ’’Niin, mutta kun kansani löytyy, löytyy myös teidän reitti kotiin’’, Arnold sanoi. Emily ja Emmet katsoivat toisiaan. ’’Ehkä me sitten voimme tulla mukaasi.’’

Niin he lähtivät Menninkäisten tuhotusta kylästä. Heidän taival tuntui ikuisuudelta, kunnes he lopulta pääsivät metsän laidalle. ’’Taidettiin eksyä’’, Arnold sanoi. ’’Ai vähän?’’ Emily sanoi ja läähätti. ’’unohtakaa se matka. Katsokaa mitä tuolta tulee!’’ Emmet huudahti. Tien toisesta päästä tuli satoja ja taas satoja riiviöitä. ’’Ne eivät tainneetkaan lopettaa meidän seuraamista!’’ Emily huusi. ’’ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ, mitä me nyt tehdään?’’ Arnold kiljui. Emmet pohti hetken ja avasi lopulta suunsa: ’’Kirjoissa aina taistellaan tällaisissa kohdissa.’’ Emmet vetäisi miekkansa tupesta, ja Emily puolestaan otti jousensa ja kolme nuolta. Hän tähtäsi yhteen riiviöön, mutta osuikin kolmeen. ’’Onneksi olin siellä luontoleirillä, missä opetettiin jousiammuntaa!’’ Emily hihkui. Emmet yritti leikkiä sankaria, ja juoksi riiviöitä kohti. Emmetin miekka heilui riiviöiden joukossa hurjaa vauhtia. Arnold puolestaan juoksi pientä riiviötä karkuun, kunnes Emily päästi ruman limaisen otuksen päiviltä. Arnold kipitti Emilyn luo, ja kiipesi tämän taskuun.

Taistelu kesti pitkään. Lopulta kuitenkin joka ikinen riiviö oli saanut surmansa. Emmet katsahti metsään, ja samassa hän lamaantui: metsästä ilmestyi mustia, haarniskoihin pukeutuneita ihmisen näköisiä olentoja, joilla oli tyhjä katse. ’’Arnold, onkos nuo niitä sydämettömiä sotureita?’’ Emily kysyi. ’’Ky-kyllä ovat!’’ Arnold vikisi Emilyn taskusta. ’’HIAA!!’’ Emmet huusi ja leikki taas sankaria: hän ryntäsi kohti yhtä soturia. Se lensi kohti puuta, ja haihtui savuna ilmaan. ’’Vai tällaisia otuksia nämä ovat’’, Emmet tuumi itksekseen. ’’Emily, ammu sotureita, niin ne katoavat!’’ ’’En sokea ole, näin kyllä äskeisen!’’ Emily vastasi. Taas taisteltiin pitkään. Lopulta sekin ottelu oli ohi.

’’Se niistä!’’ Emmet sanoi ja pyyhkäisi otsaansa. ’’Voinko nyt tulla pois täältä?’’ Arnold kysyi Emilyn taskusta. ’’Jos millään viitsisit’’, Emily sanoi. Arnold hyppäsi ulos Emilyn taskusta. ’’Nyt.. meidän pitää mennä samaan suuntaan mistä riiviöt tulivat’’, Arnold sanoi päättäväisesti. ’’Ensi kerralla voisit tehdä muutakin kuin juosta ja piiloutua!’’ Emily kivahti. Arnold ei vastannut. Se tyytyi vain hyräilemään jotain laulua.

’’Arnold… mistä keksit antaa juuri Emilylle jousipyssyn, ja minulle miekan?’’ Emmet kysyi. ’’Arvasin vain,’’ Arnold tokaisi.

Matka oli pitkä, mutta lopulta he saapuivat lammelle. Arnold meni lammen rannalle ja vihelsi. ’’Mitäköhän Arnold meinaa tuolla vihellyksellä?’’ Emily kuiskasi. ’’Älä minulta kysy’’, Emmet vastasi.

Yhtäkkiä veden pinta alkoi väreillä, ja varmaan tuhat keijua ilmestyi. Kullanhohtoa oli joka puolella, kunnes paikalle lensin paljon erivärisiä perhosia. Yksi niistä veti perässään kullan väristä vaunua. Vaunun ovi aukesi, ja vaunusta astui pieni keiju. Sillä oli kullan värinen viitta ja valkoiset vaatteet. Arnold alkoi hymyillä, kun keiju tuli hänen luokseen. ’’Kuningas Sikojuuri!’’ Arnold sanoi ja kumarsi oikein syvään. ’’Hyvää päivää,’’ sanoi kuninas Sikojuuri ’’Arnold, mitä sinä teet täällä? Siitä on kyllä kauan kun viimeksi täällä kävit. Mitä Menninkäisten kuninkaalle kuuluu’’ ’’Voi teidän korkeutenne, tulin pyytämään apua. Meidän kylämme on tuhottu. Epäilen, että seon aiheuttivat riiviöt ja sydämettömät soturit! Kaikki ovat paenneet sillä välin, kun olin vartiossa’’, Arnold selosti. ’’Kautta kauniiden kukkasten! Mitä sinä sanoit?’’ Sikojuuri huudahti. Arnold selitti saman hitaasti ja yksityiskohtaisemmin. ’’Vai sillä tavalla…’’ Sanoi Sikojuuri mietteliäänä, ja käänsi äkkiä katseensa Emilyyn ja Emmetiin.

’’Keitä nämä lapset muuten ovat?’’ Sikojuuri kysyi lopulta. Arnold vastasi: ’’He ovat Emily ja Emmet. He tupsahtivat Moriaan yhtäkkiä.’’ ’’Mistä te löysitte tien Moriaan?’’ Kysyi Sikojuuri. ’’Koulun kellarista. Portti Mora.. mikä nimi tällä paikalla nyt olikaan?’’ Emmet sanoi. ’’Moria’’, sanoi Sikojuuri. ’’Aivan, Moria. Portti Moriaan sijaitsee meidän koulumme kellarissa. Portti oli valkoinen, hienosti koristeltu ovi’’, Emmet sanoi. Sikojuuri katsahti vaunuihin ja huudahti: ’’Maryaana, tule tänne!’’ Kaikkien katseet käännähtivät vaunuihin, josta astui pitkähiuksinen ja kultaan pukeutunut keiju. Arnold kuiskasi: ’’Istukaa, jotta kuulisitte mitä asiaa keijujen kuningattarella on.’’

Emmet ja Emily tekivät työtä käskettyä. Keijut olivat todella pieniä verrattuna Emilyyn ja Emmetiin. ’’Käytitte siis vlkoista porttia tullessanne tänne?’’ Maryaana kysyi. ’’Kyllä’’, Emily vastasi. Emily ja Emmet selittivät koko jutun keijujen kuningasparille. He kertoivat, kuinka he olivat ilmestyneet ränsistyneeseen kylään, ja kuinka he olivat kohdanneet riiviöt ja soturit.

’’Me autamme teitä löytämään Menninkäiset ja autamme teidät kotiin’’, Sikojuuri julisti. Kuului tuttu korvia vihlova ääni. ’’Riiviöitä..’’ Sikojuuri sanoi. ’’Te kaksi, johdattakaa nämä kolme pohjoisportille!’’ Maryaana huusi kahdelle sotilaalle. Sotilaat nyökkäsivät ja alkoivat nykiä Emilyä ja emmetiä housun lahkeista. ’’Me pidättelemme niitä!’’ Sikojuuri huusi.

Kun sotilaat olivat vieneet heidät pohjoisportille, alkoivat Emily ja Emmet juosta jälleen. Arnold istui Emilyn olalla. ’’PYSÄHTYKÄÄ!’’ Arnold huusi. Emily ja Emmet pysähtyivät. Arnold osoitti pientä pörröistä otusta. Se kitui. Emily ja Emmet astelivat sen luokse. ’’Arnold, se taikajuoma pullo!’’ Emily huusi. Arnold otti pullon taskustaan ja kaatoi vähän taikajuomaa otuksen suuhun. Se virkosi heti, ja säikähti Emilyä ja Emmetiä. ’’Se on Mogwai’’, Arnold sanoi. ’’Arnold?’’ Mogwai sanoi. ’’Niin, minä tässä ystävä,’’ Arnold vastasi. Mogwai hyppäsi kohti Arnoldia, joka väisti. Mogwai lensi rähmälleen maahan. ’’En halua sinun karvapalloja suuhun’’, Arnold kivahti.

Mogwai nousi ylös ja avasi suunsa: ’’Keitä nämä kaksi ovat?’’ ’’He ovat Emily ja Emmet…  Mogwai, tiedätkö missä Menninkäiset ovat?’’ Arnold vastasi. Mogwai raapi päätään ja vastasi lopulta: ’’Kyllä, he ovat Sydämettömien sotureiden tukikohdassa, ja tunnen tien sinne!’’ ’’Nyt matkaan!’’ Arnold huudahti.

Mogwain näyttämä tie oli erittäin kivinen, ja sitä oli miltei mahdoton kulkea. Hankaluudet oli voitettu, ja he saapuivat jyrkänteelle. Seurueemme näki suuren linnan kohoavan edessään. ’’Tuonnekko me olemme menossa?’’ Emmet kysy. ’’Kyllä, ‘’ sanoi Arnold ’’Kiitos Mogwai.’’ ’’Ei kestä kiittää. Ja minähän tulen teidän mukaanne’’, Mogwai sanoi. ’’Se voi olla vaarallista’’, Emily sanoi. ’’Vaarallista tai ei, tulen silti’’, Mogwai julisti.

Lähestyessään linnan portteja, kävi erittäin selväksi, että se oli erittäin raskaasti vartioitu. ’’Katsokaa tuonne’’, Emmet kuiskasi, ja osoitti linnan muurissa olevaa sivuovea, joka oli auki. Arnold meni edeltä, koska se oli tarpeeksi pieni ja huomaamaton livahtaakseen sisään ja katsoakseen, oliko reitti selvä. Se päästi pienen vinkaisun, kun asia oli varmistunut.

Emily, Emmet, Arnold ja Mogwai hiipivät linnan käytävillä. He etsivät tuntikausia vankityrmiä, jotka he lopulta löysivät. Arnold alkoi kutsua ystäviään Meninkäiskielellä. Eräästä tyrmästä tosiaan kuului ininää, ja Arnold kipitti tyrmän ovea kohti. ’’Avaisitteko tämän oven?’’ Arnold kuiskasi. Emmet etsi avaimia, ja idiootti vartija olikin onneksi jättänyt ne roikkumaan naulaan, aivan  tyrmän oven viereen. Emmet nappasi avaimet ja laittoi ne lukkoon, väänsi avainta ja ovi naksahti.

Emily avasi tyrmän oven, jolloin menninkäisiä kipitti ulos tyrmästä. ’’Meidän täytyy suojella menninkäisiä’’, Emily sanoi. Emmet nyökkäsi, ja lähti johtamaan menninkäisten joukkoa.

Joukko kiisi muurille. Emmet antoi joukon johtamisen tehtävän Mogwaille. Emmet vetäisi miekkansa tupesta ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Emily huomasi ensimmäiset viholliset, ja alkoi lahtaamaan riiviöitä ja sydämettömiä sotureita minkä kerkesi. Emmet ryntäsi mukaan toimintaan.

Joka ikinen riiviö ja soturi pysähtyivät, kun taivaalle ilmestyi kullan väristä hohdetta. Keijut. Keijut tulivat Emilyn ja Emmetin avuksi. Keijut heiluttivat neulan kokoisia miekkojaan, ja hyökkäsivät vihollisten kimppuun.

Lopulta taistelu oli ohi. Voiton hetkellä myös valkoinen portti ilmestyi heidän eteensä. Arnoldin silmiin nousi kyyneleitä: ’’Tehän halusitte kotiin. Nyt te pääsette.’’ ’’Niin, mutta tehän jäätte tänne’’, Emily sanoi, ja liikuttui. ’’Emme näkisi enää koskaan’’, Emmet säesti Emilyä.

’’Asia ei välttämättä ole noin ykspiippunen. Pääsette takaisin ihan milloin haluatte’’, Sikojuuri sanoi. Emily ja Emmet katsoivat keijua ihmeissään. ’’Tässä, ottakaa tämä’’, Mogwai sanoi, ja ojensi lapsille amuletit. ’’Näillä pääsette tänne milloin vain. Ja porttiakin voi käyttää!’’  Mogwai hihkui. ’’Oletteko tosissanne?’’ Emmet kysyi. ’’KYLLÄ, mutta nyt teidän on mentävä!’’ Arnold huusi ja pidätteli itkua.

’’Me tulemme varmasti käymään jo viikonloppuna!’’ Emmet hihkui. ’’Viikonloppu? Mikä se on?’’ Mogwai kysyi. ’’Lapsilla ei ole aikaa selittää, heidän on mentävä’’, Maryaana sanoi.

Emily ja Emmet nyökkäsivät, ja astuivat lähemmäs porttia, joka aukeni heidän edessään. Lapset katsahtivat vielä taakseen ja vilkuttivat. Sitten oli aika palata kotiin.

He päätyivät sinne, mistä heidän seikkailunsa oli alkanut: koulun kellariin. He kuulivat välituntien loppuvan. ’’Aika ei sitten kulunut yhtään…’’ Emily sanoi. Emmet nyökkäsi, ja katsoi amulettia kädessään.

Sanaakaan sanomatta, he lähtivät takaisin tunneilleen.