Tää ei ole raaka tarina, tää on surullinen. Kirjottaessa vollotin muutamaan otteeseen.
Nauttikaa!
*************************
’’Alzheimerin taudissa on kolme kuolemaa. Ensimmäinen on se, kun tauti todetaan. Toinen kuolema on se, kun taidot yksi kerrallaan katoavat, tai oikeastaan unohtuvat. Kolmas kuolema, on se itse lopullinen kuolema.’’
Mieheni Ben huolestui minusta, kun aloin unohdella yksinkertaisia asioita, kuten miten tiskikone toimii, ja mistä kaukosäätimen napista televisio menee päälle. Itsekin säikähdin sitä. Asioiden unohtelu toi minulle ahdistusta. Pikkuhiljaa aloin myös masentua.
’’Hyviä uutisia rouva Mars, tautinne ei ole vielä kovin pitkällä ja se huomattiin ajoissa. Kuten tiedätte, Alzheimeriin ei ole parantavaa lääkettä, mutta sitä voidaan hidastaa. Alzheimerin kestoksi on määritetty seitsemästä kahteenkymmeneen vuoteen’’, lääkärini Marie Johnsson sanoi. En hyppinyt riemusta. Olin niin masentunut. Minut määrättiin sairaseläkkeelle.
Lauren Mars, ikää 59 vuotta. Alzheimer potilas. Kuulostaa varmasti niin hyvältä? Lääkäri sanoi myös minun olleen onnekas, kun se huomattiin ajoissa. Minä en koe olevani onnekas. Tulen mitä todennäköisimmin unohtamaan omat lapseni. Sharon ja Shannon ovat elämäni tärkeimmät asiat. En halua ikinä unohtaa heitä.
Pärjäsin kotona ihan hyvin aluksi. Mieheni Ben oli kirjoittanut muistilapuille kuinka tiskikone toimii, miten ruokaa valmistetaan ja niin edelleen. Kykenin siis noudattamaan ohjeita.
Lääkkeitä minulla oli rutkasti. Oli masennuslääkettä, muistilääkettä sekä insuliinit. Muutamia vitamiinejakin otin. Ben yleensä annosteli minun lääkkeet. Onneksi mieheni rakasti minua, ja halusi olla tukeni. Ilman häntä olisin seonnut alta aika yksikön.
Kun Alzheimer oli vielä alkuvaiheessa, viihdyin paljon kotona. Olin työelämässä ollessani valitellut, kuinka minulla ei ole aikaa rakkaalle harrastukselleni – maalaamiselle. Nyt sitä aikaa oli, ehkä liikaakin. Päivät kuluivat aina samalla kaavalla. Heräsin kello kahdeksan ja yhdeksän välillä. Ben antoi aamulääkkeet ja lähti töihin. Minä maalasin päivät pitkät. Ben tuli kotiin aina viiden aikaan illalla, ja katsoimme usein televisiota yhdessä. Söimme kuuden aikaan, ja nukkumaan menimme kahdeksan aikaan. Meillä ei siis ollut paljon aikaa yhdessä, mutta se oli sitäkin antoisampaa.
Tautini eteni, vaikka lääkäri oli luvannut minulle, että pysyn helpossa vaiheessa ainakin kahdeksan vuotta, mutta olinkin sairastanut vain neljä vuotta. Masennukseni paheni. Minulle määrättiin uudet masennuslääkkeet.
Eräänä lauantai aamuna nousin sängystä ylös. Otin muutaman askeleen, ja jalat pettivät alta. Huusin, koska tunsin kuinka lonkkani murtui. Eli siis sairaala keikkahan siitä tuli.
Sain oikein hyvää hoitoa sairaalassa, mutta Ben tiesi, että hän ei voisi jäädä töistä pois. Olihan hän sentään lakimies. Ben alkoi miettimään minulle sijoituspaikkaa. Hän löysikin oikein hyvän hoivakodin, ja halusin itsekin mennä tutustumaan paikkaan.
’’Tiedäthän sinä kulta, että rakastan sinua, vaikka joudummekin asumaan erillämme?’’ Ben sanoi minulle, kun olimme lähdössä sairaalasta katsomaan hoivakotia. ’’Totta kai minä sen tiedän rakas. Minäkin rakastan sinua.’’ Vastasin, ja hymyilin.
Hoitajat auttoivat minut pyörätuoliin, ja matka kohti ehkä tulevaa asuinpaikkaani alkoi.
Hoitajat veivät meidät hoivakodin sisään. Se oli hyvin kodinomainen, ihastuin siihen heti. ’’Osastollamme on viidelletoista asukkaalle huone. Töissä meillä on aina kaksi, tai kolme hoitajaa’’, hoitaja selitti. ’’Ja tässä on meidän osaston pomo ja tiiminvetäjä sekä sairaanhoitaja Miranda Bronson.’’
’’Hei, tervetuloa tänne meidän hoivakotiin!’’ Miranda sanoi reippaasti. ’’Minäpä voisin näyttää teille paikkoja.’’ ’’Se olisi oikein mukavaa’’, Ben sanoi ja hymyili.
Hoivakodissa oli jokaiselle asukkaalle omat huoneet, joissa oli omat wc- ja suihkutilat. Yleisistä tiloista löytyi myös saunaosasto. Hoivakodissa oli myös oleskelusali, missä oli televisio, kirjahyllyjä, sohvia, nojatuoleja… ja kaikkein parhain asia oli takka, sekä huoneen suuret ja korkeat ikkunat, jotka olivat vallanneet kokonaisen seinän.
Tiesin, että täällä halusin olla. Halusin sanoa Benille, että haluan tähän hoivakotiin, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. En saanut niitä ulos. Hätäännyin. ’’Mitä yrität sanoa rakas?’’ Ben kysyi ja katsoi minua huolestuneena. ’’HALUAN MUUTTAA TÄNNE’’, sain lopulta sanotuksi, ja paniikkini meni ohi. Se oli kai sanattomuuden tunne, mikä minulle tuli. ’’Mennäänkö heti sitten täyttämään papereita? Meillä on kaksi huonetta vapaana. Saat valita niistä mieleisesi.’’ Miranda sanoi. Nyökkäsin vastaukseksi.
Ensimmäinen huone oli mielestäni liian pimeä sekä pieni, joten hylkäsin sen samoin tein. Toinen huone oli juuri sopivan valoisa, mutta sekin oli hiukan pieni. Mutta halusin sen heti, kun minulle ilmoitettiin, että sen saa sisustaa niin, kuin itse haluaa.
Ben meni täyttämään papereita, ja minä jäin istumaan yleisiin tiloihin. Eräs asukas tuli juttelemaan minulle, ja olin hieman yllättynytkin siitä. ’’Päivää’’, minua selvästi vanhempi rouva sanoi. ’’Hyvää päivää’’, vastasin iloisesti. ’’Minkä rikoksen sinä olet tehnyt, kun tänne olet joutunut?’’ nainen kysyi. Olin hämmästynyt, mutta aloin tosissani miettiä sitä. Minkähän rikoksen minä olin tehnyt, kun tänne jouduin?
Mieheni Ben tuli Mirandan kanssa hoitajien huoneesta. ’’Kultaseni, sinä muutat tänne ensi viikolla’’, Ben sanoi minulle. ’’Minkä rikoksen minä olen tehnyt? Miksi joudun tänne?’’ kysyin hädissäni. ’’Rakas, itsehän sinä juuri äsken sanoit, että haluat tänne. Etkä sinä mitään rikosta ole tehnyt. Minä en vain uskalla jättää sinua yksin kotiin, kun olen töissä. Pelkään, että kaadut taas’’, Ben sanoi huolestuneena. ’’Ensi viikolla muutan tänne?’’ kysyin epäilevästi. ’’Kyllä, nyt meidän on mentävä pakkaamaan sinulle tavaroita.’’ Ben sanoi, ja lähti kuljettamaan minua pyörätuolissani ulos hoivakodista.
Pakkasimme minulle minun kaikki vaatteeni, sohvan, television, pienen sohvapöydän, tv- tason, piirongin laatikon ja muutamia koriste-esineitä mukaan, sekä muutamia arkipäivän asioita, kuten vihkoja, kyniä ja niin edelleen. Mieheni myös antoi minulle radion ja puhelimen mukaan.
Muuttopäivä koitti. Heitin hyvästit kodilleni. Tyttäreni Sharon ja Shannon olivat mukanamme, kun lähdimme pihasta pois.
Saimme tavarani paikoilleen hoivakodissa, ja olin virallinen asukas. Tyttäreni olivat muutaman tunnin tutustumassa paikkaan, he olivat onnellisia, että olimme valinneet hyvän hoivakodin.
Vuodet vierivät, ja kuntoni sekä vointini heikkeni. En pystynyt enää kävelemään, ja en pystynyt enää puhumaan. En pystynyt ruokailemaan itse. Itse asiassa tarvitsin apua kaikessa, mitä tein.
Ben kävi katsomassa minua joka päivä. Hän toi aina jotain hyvää syötävää. Ainut ongelmani oli, että suurin osa ruuasta mitä söin, piti soseuttaa nielemisongelmien takia. Lääkepillerit piti murskata, ja syöttää ruuan mukana. Tyttäreni Sharon ja Shannon kävivät katsomassa minua aina, kun työ- ja perhekiireiltään kerkesivät. Molemmat tytöthän olivat jo naimisissa. Sharonilla oli kolme lasta, Luke, 10, Amy, 7 ja Shaun, 5. Shannonilla oli yksi lapsi, Heather, joka oli jo 14-vuotias.
Olin sairastanut Alzheimerin tautia jo 11 vuotta, kun minulle tehtiin DNR päätös. Minua ei siis saanut elvyttää sellaisen tilanteen tullessa. Ben teki päätöksen minun puolestani raskain sydämin. Hän tiesi, että minä olisin tehnyt saman päätöksen.
Elämäni oli mennyt siihen, että makasin sängyssäni päivät pitkät. Olin niin väsynyt taisteluun. Niin kuin minulle alussa oli todettu, taudissa on kolme kuolemaa. Olin kokenut niistä jo kaksi. Nyt minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa sitä kolmatta.
Hoitajat tekivät kaikkensa saadakseen minuun hieman eloa, mutta turhaan. Tiesin, etten hyötyisi kuntoutuksesta, saati lääkityksestä. En tietenkään pystynyt sanomaan sitä ääneen, olinhan unohtanut kuinka puhutaan.
Mietin usein, miten vauvan tasolle sitä Alzheimerin kanssa joutuu. Sinnittelin Alzheimerin taudin vaikeassa, syvässä vaiheessa kaksi vuotta. Ikää minulla oli jo 72. Ajatella, sain diagnoosini 59-vuotiaana. Jo silloin tiesin, että tämä taistelu hävitään ennemmin tai myöhemmin.
Eräänä aamuna, kun hoitaja oli tuomassa minulle aamupalaa, hän löysi minut elottomana. Olin nukkunut yöllä pois. Olin kokenut kaikki kolme kuolemaa, mitä Alzheimerin tauti tuo. Se oli pitkä, mutta uuvuttava taistelu. Nyt saan levätä rauhassa.
Rakastan Beniä, minun aviomiestäni, jota ilman olisin luovuttanut heti. Rakastan Sharonia ja Shannonia, minun ihania kaksostyttöjäni. Rakastan Lukea, Amya, Shaunia ja Heatheria, rakkaita lapsenlapsiani. Sääli, etten ole heidän vierellään, kun he kasvavat.
Loppujen lopuksi.. elin hyvän elämän, Herra Alzheimerkin lähensi perhettäni huomattavasti.
Mutta nyt… lepään rauhassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti