Victory

*taputuksia* Toinen kirjoitushaaste on teille tässä! Tämänkin haasteen antaja on RamRam (joka kirjoitaa nykyään myös blogia Kesken jääneet tarinat)


Biisinä oli Ruoskan Tuonen viemää. Mä taas tyydyin nappaamaan muutamia kohtia biisistä (joka on muuten tässä Ruoska - Tuonen viemää) 
Tarinaa oli kiva kirjoittaa, MUTTA lopussa oli taas vähän plääh.


********************************

’’April Hansem!’’ kuului naisen huuto. Mä havahduin ajatuksistani, ja nousin seisomaan. Hoikka nainen tuli mun luokse, ja tarjosi kätensä kätelläkseen. ’’Elaine Jones, hauska tavata’’ Elaineksi itselleen esitellyt psykologi sanoi. Mä tyydyin vaan nyökkäämään naiselle. Elaine lähti johdattelemaan mua hänen työhuoneeseensa. Mä kiedoin kädet itseni ympärille, ikään kuin halatakseni itseäni. Miksi mä olin täällä?

Nainen pysähtyi huoneensa ovelle ja avasi sen. Mä astuin siitä sisään Elaine perässäni. Kuulin oven menevän kiinni, ja paniikki nousi mun sisällä. Mun teki mieli juosta ulos heti. Elaine kehotti mua istumaan. Mä olin täysin lamaantunut. ’’April, olisitko ystävällinen ja istuisit?’’ Elaine kysyi uudestaan. Mä nielaisin, ja istuin lähimmälle tuolille. April istui omalle tuolilleen ja otti pöydältä muistilehtiön ja kynän.

’’Sinä olet April Hansem, ikää sinulla on 21 vuotta’’, Elaine sanoi. Nyökkäsin vastaukseksi. ’’Tiedostatko sinä itse, miksi olet täällä?’’ Elaine kysyi. Kyllä mä tiesin, miksi mä olin siellä, mutta halusin kovasti unohtaa. Osan olinkin jo onnistunut kadottamaan mielestäni, mut kun toi nainen pisti mut ajattelemaan niitä kauhunhetkiä, ne palas isona ryöppynä mun mieleen.

Mä olen siis April Hansem, ja mä olen 21 vuotta vanha. Mä olin asunut yhdessä mun entisen avopuolison Gregin kanssa pari kuukautta, kun mä sain hänet kiinni pettämisestä, ja pakkasin tavarani vähin äänin. Greg oli narsisti, ja halusi kontrolloida mun elämää. Mun äitinikin oli käskenyt mun juosta mahdollisimman kovaa karkuun, kun hän tajusi, mikä Greg oikein oli.

Mä olin muuttanut mun äidin luokse toiseen kaupunkiin. Mä luulin olevani turvassa Gregiltä, mutta mä olin väärässä. Mä olin tietenkin jättänyt miehelle lapun, että mä en enää ikinä palaisi hänen luokseen. En mä halua tuhota itseäni miehen takia.

’’April, vastaisitko kysymykseeni?’’ Elaine kysyi taas, ja hymyili mulle. Mä katsoin naista mun surullisilla vihreillä silmillä. ’’Tiedostan’’, vastasin. ’’Haluaisitko kertoa itse mitä on tapahtunut?’’ Elaine kysyi, ja katsoi mua rohkaisevasti. Mä nielaisin taas. ’’Se ei oo niin yksinkertainen juttu’’, mä sanoin synkästi. ’’Meillä on aikaa’’, Elaine sanoi.

’’Mun on niin vaikee käsitellä tätä asiaa… Ensin mä eroan mun avopuolisosta ja sitten se hyökkää mun kimppuun ja sit…’’ kyyneleet nousivat mun silmiin. Nyt teitäkin varmaan kiinnostaa, että mikä mun ongelma oikein oli. Itse asiassa niitä ongelmia oli kaksi. Ja ne molemmat oli mun sisällä, mun kohdussa.

Silloin oli kaunis kesäilta, kun mä olin kävelemässä kotiin ruokakaupasta. Mä katselin hiljalleen nukkumaan menevää kaupunkia hymyillen. Mulla oli kaikki hyvin, ja mä olin päässyt eroon Gregistä. Olihan erosta kerinnyt vierähtää monta kuukautta.

Mä päätin mennä kotiin pitempää reittiä, mitä mä olin viimeksi kävellyt teininä usein. Reitti kulki metsän läpi, mutta se ei koskaan ollut mua haitannut. Mähän olin aina ollut aika luonnon lapsi. Onneksi äiti ei asunut ihan kaupungin keskustassa, vaan sen laitamilla, joten mä saatoin nauttia mun metsäretkistä pelkästään kotimatkalla.

Mä olin kerennyt kulkea metsässä jo jonkin tovin, kun mä sain kylmiä väreitä. Joku tuijotti mua piinaavasti. Mä käännyin ympäri, ja mun kauhukseni mä näin Gregin. Mies hymyili mulle erittäin kieroutunut ilme naamallaan. Mä tiputin mun ostoskassit maahan, ja lähdin juoksemaan karkuun sanomatta sanaakaan. Greg lähti mun perään. Mistä helvetistä se arvas, että mä olen just sillä hetkellä kävelemässä kotiin… mistä se ees ties, että missä mä olen? Kukaan mun tuttava ei tiennyt minne mä olin lähtenyt jättäessäni Gregin.

Greg sai mut nopeasti kiinni. Se kaatoi mut maahan, ennekuin mä kerkesin edes tajuta, mitä tapahtu. Reitti, millä me oltiin oli tosi syrjäinen, joten ei sinne kukaan eksy. Huutaminen oli siis turhaa. Mä yritin rimpuilla itseni Gregin alta. ’’April kulta, oli tosi typerää karata mun luota’’, Greg sanoi. Mä jatkoin vain rimpuilua. Greg pamautti mua nyrkillä päähän, ja kaikki pimeni.

Kun mä palasin tajuihini, mä tunsin Gregin hengityksen mun paljaalla iholla, ja sen kalu oli mun sisällä. Se sattui. Mä yritin taas rimpuilla irti miehen otteesta, raavin sitä kasvoihin, käsivarsiin, kaikkialle. Greg kuitenkin piti mut tiukasti otteessaan. ’’Sä olet mun…’’ se huohotti. ’’Greg, mua sattuu! Lopeta!’’ huusin sille. Ilmeisesti se ei välittänyt. Se vaan jatkoi, loppuun asti.

Greg lyyhistyi mun päälle väsyneenä, ja mä tunsin mun tilaisuuden tulleen. Tönäisin Gregin mun päältä, keräsin vaatteeni ja pukeuduin ihan helvetin nopeasti ja juoksin pois paikalta. Äiti ihmetteli, että minkä takia mä palasin hikisenä, ja ilman ostoksia. Vastasin unohtaneeni käydä kaupassa, kun olin ollut metsässä kävelemässä.

Sen jälkeen mä en kuullut Gregistä mitään. Meni pari kuukautta, ja mä huomasin kärsiväni aamupahoinvoinnista. En mä ollut edes huomannut, että menkat oli jäänyt välistä. Mulla alko hälytyskellot soimaan kovaäänisesti.

Mä tein reissun apteekkiin, ja ostin kolme raskaustestiä, ja tein jokaisen. Joka ikisen tulos oli positiivinen. Mä lyyhistyin vessan lattialle ja pitelin viimesintä testiä kädessäni. Mä tuijotin sitä ja kyyneleet valu mun silmistä. Mitä mä tulisin tekemään nyt?

Mä päätin käydä ultrassa parin kuukauden päästä, varmistuakseni vielä kerran asiasta. Mut otti vastaan Chelsey Moreau, ja aloitimme ultran heti. Chelsey totesi mulle heti varmistuttuaan, että olen raskaana. Odotin kaksosia. Toinen oli sukupuoleltaan tyttö, ja toinen poika.

Mä pääsin kotiin, ja halusin vaan nukkumaan. Mä syöksyin mun huoneeseen, ja sänkyyn peiton alle. Nukahdin heti. Tästä alkoi mun unettomat yöt. Mä näin ihan kamalia painajaisia. Tai oikeastaan painajaista, se oli joka yö sama uni.

Mä seisoin jollain metsäaukiolla, ja katselin ympärilleni. Se aukio näytti tutulta, ja olin varmasti ollut siellä aikaisemmin. Mun huomion kiinnitti ihmisen näköinen olento. Ainut ongelma oli, että sillä oli häntä, repaleiset siivet ja sarvet. Se kääntyi mua kohti, ja sillä oli sylissään kaksi lasta: tyttö ja poika.

’’Mistä on pienet pojat tehty? Sammakon kudusta, käärmeen nahasta ja sisiliskon hännistä, niistä on pienet pojat tehty. Mistä on pienet tytöt tehty? Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kanelista ja suloisista asioista, niistä on pienet tytöt tehty’’ se sanoi karhealla äänellä. Otuksen punaiset silmät pureutuivat mun läpi.

’’Mutta mistä on vihassa siitetyt pojat tehty? Tuskasta, kuolemasta ja kärsimyksestä, niistä on vihassa siitetyt pojat tehty! Entä mistä on vihassa siitetyt tytöt tehty? Väkivallasta, inhosta ja katkeruudesta, niistä on vihassa siitetyt tytöt tehty!’’ otus rääkyi.

Sillä hetkellä mä oivallan, että se metsäaukio on se paikka, missä tapasin Gregin ensikertaa. Toisena mä tajuan, että tää piru on Greg. Silloin mä herään mun unesta.

Mä havahdun mun ajatusmaailmasta, ja huomaan Elaine Jonesin katsovan mua kysyvästi. ’’April, kaikki hyvin?’’ ’’Ei… mun piti vaan miettiä, että miksi mä tosissaan olen täällä’’, vastasin, ja laitoin käden mun vatsalle. Mä olin seitsemännellä kuulla raskaana. ’’Saitko vastauksen selville?’’ Elaine kysyi. ’’Kyllä… mun painajaisten takia’’, vastasin.

Mä kerroin, mitä mun painajaisessa tapahtuu. Elaine kirjoitti muutamia kohtia ylös, ja halusi aina, että tarkennan joitakin kohtia tarinastani. Mulle alkoi lopulta tulla helpottunut olo.

Istunto päättyi, ja sovittiin Elainen kanssa, että mä käyn ainakin vuoden loppuun istuntoja. Mulle tuli jotenkin turvallinen olo, ja mä tiesin mun olevan turvassa. Mä olin kertonut Elainelle, kuinka abortti ei ollut tullut kysymykseenkään mun kohdalla. Mä en voinut tappaa kahta täysin viatonta ihmistä. Ei tää ollut Hopen ja Ericin syy.

Mä päätin vielä käydä vessassa, ja tajusin, kuina WC- pönttöön tuli hieman liikaa. EI HELVETTI, lapsivesi! Mä nostin mun housut ylös, ja syöksyin vessasta ulos, ja pysähdyin äkkiä, kun tunsin mun ensimmäisen supistuksen. ’’Neiti, onko kaikki hyvin?’’ joku hoitaja kysyi. ’’LAPSIVESI TULI, mun on päästävä synnyttämään!’’ Mä huusin. Hoitaja toimi heti, ja järjesti mulle kyydin sairaalaan, ja soitti mun äidille, jolle en ollut kertonut koko raskaudesta, mutta kyllä se sen oli huomannut.

Sairaalassa mua odotti tuttu hoitaja: Chelsey Moreu. Hän toimi mun kätilönä. Supistuksia tuli ja meni jo 10 minuutin välein, ja mun oli pakko pyytää puudutus.

Mä olin kärsinyt jo 7 tuntia, kun mulle ilmoitettiin, että se varsinainen synnytys alkaa. ’’Ponnista April! Hyvin menee!’’ Chelsey huusi mun jalkovälistä. Äiti piti mua kädestä, ja kannusti mua. Lopulta maailmaan syntyi Hope, mun esikoinen. ’’April, vielä toinen!’’ Chelsey huutaa taas ’’Pää näkyy jo!’’ Mä ponnistan niin kovaa kuin ikinä pystyin. Lopulta myös Eric syntyi.

Mä olin onnellinen ja helpottunut siitä, että pitkä synnytys oli ohi, vaikka äiti sanoikin, että selvisin aika vähällä, ja varsinkin siksi, että lapset olivat vielä pari kuukautta liian aikaisin tulleet maailmaan.

Kuukaudet vierivät, ja Hope ja Eric kasvoivat. Mä olin tehnyt Gregistä rikosilmoituksen, ja mies oltiin vihdoinkin saatu kiinni. Mulle ilmoitettiin, että oikeudenkäynnit alkaisivat kuukauden kuluttua. Mä oikeastaan viihdyin mun lasten kanssa. Mä rakastin kumpaakin, ja olin ylpeä heistä. Mä en ollut päässyt mun painajaisista eroon, edelleen Greg kummitteli mun mielessä.

Vihdoin tuli oikeudenkäynnin aamu, ja mä olin järjestänyt Hopelle ja Ericille lapsenvahdin mun ystäväpiiristä. En olis uskaltanu antaa ihan kenen tahansa huolehtia mun lapsista.

Greg katsoi mua oikeussalissa maailman ilkeimmällä katseella. Mä päätin kääntää pääni pois. Mähän voittaisin tämän.

Oikeudenkäynnissä me käytiin läpi todisteet ja todistajien lausunnot. Silminnäkijöitä ei tietenkään ollut, mutta onneksi Elaine todisti mun puolesta. Puolustus – eli siis Greg ja tämän asianajaja, eivät olleet saanut ainuttakaan todistajaa, ja kun kaikki todisteet ja todistajat oli käyty läpi, Greg päätti tunnustaa. Se oli ilmiselvästi murtunut oikeudenkäynnissä. Mun oli pakko pyytää vielä yksi puheenvuoro, jonka myös sain: ’’Herra Tuomari, haluaisin keskustella vielä syytetyn kanssa.’’ Tuomari tarttui nuijaansa ja sanoi: ’’Myönnetty.’’ Olin voittanut.

Greg katsoi mua ilmeettömillä silmillään. ’’Greg, sulla on kaksoset. Tyttö ja poika. Hope ja Eric.’’ Miehen ilme kirkastui. ’’Olisko koskaan mahdollista nähfä heitä?’’ ’’Ei, sä et näe heitä koskaan’’, sanoin, ja poistuin.

’’MULLA ON OIKEUS MUN LAPSIIN!!! MULLA ON OIKEUS SUN RUUMIISEEN!!!’’ Greg huusi mun perään, ja poliisit ryntäsivät hiljentämään miestä. Mä hymyilin ja naurahdin. Katsahdin taakseni ja sanoin: ’’Sait elinkautisen, ja mähän en aio vankilassa viettää mun aikaani.’’

Samana iltana mä katsoin mun lasten kanssa televisiota. Ilmeisesti mun ystävä oli pitänyt muksut kiireisinä, sillä ensin väsähti Eric, ja sitten Hope. Mä kannoin molemmat heidän omiin pinnasänkyihinsä, ja haukottelin. Ehkä munkin olisi aika ottaa hieman unta.

Mä vaihdoin yökkärin, ja sukelsin peiton alle. Nukahdin melkein samoin tein. Tunsin voiton jopa nukkuessani. Olin voittanut oikeudenkäynnin, mutta tärkeintä oli…

…painajaiset olivat poissa, pysyvästi.

''Nahkasiivet, hännät, sarvet
Raateluhampaat, hirviöparvet
Päällä kiikkerän ruumislaudan
Keinuleikkiä partaalla haudan''

I haven't lost anything except my mind

NONIIN! Ensimmäinen kirjoitushaaste olis nyt tässä. 
Haasteen antaja on RamRam (kirjoittaa tarinoita Neitokakadu, Naamiot ja Ruttoprinsessa). Sain biisiksi The Usedin Empty With you.


Sain tämmösen fiiliksen biisistä... toivottavasti tykkäätte!


**************************************************

Mä olen Stephen. Ikää mulla on 19 vuotta. Mä seurustelin mua pari vuotta nuoremman Daniellen kanssa. Meillä meni tosi hyvin. Me ymmärrettiin toisiamme paremmin kuin kukaan muu olis ikinä uskonutkaan. Me tuettiin toisiamme kaikessa, olihan meidän elämät vaikeimmasta päästä.

Mun faija oli alkoholisti, ja mutsi oli narkkari. Daniellen kotona oli väkivaltaa. Vaikka meillä periaatteessa oli täysin eri tilanteet kotona, Danielle tajus mistä mun pahaolo sai tuulta siipiensä alle, ja mä tajusin Daniellen pirut.

Me seurusteltiin kolmisen vuotta, ja me oltiin onnellisimpia vain toistemme seurassa, vaikka mulle oltiin diagnosoitu lievä masennus, ja Daniellelle puolestaan keski-vaikea. Niin kuin jokaisessa parisuhteessa, meilläkin oli ongelmia. Meidän ongelmat oli meidän oma mieli. Joskus vaan tuntui siltä, että ei ollut menettänyt mitään muuta, kuin oman mielensä. Danielle varsinki oli tätä mieltä. Se jauhas yhdessä vaiheessa joka päivä sitä, kuinka hän haluaa kuolla, ja unohtaa kaiken mitä meidän välillä on tapahtunut.

Kerran, Danielle ryntäsi mun luo itkien. Sen kasvoista huomasi, kuinka sen faija oli taas lyönyt. Mun olis tehnyt mieli mennä vetämään sitä äijää turpaan. Ei mun rakkaan olis tarvinnut kärsiä tollasesta. Danielle kuitenkin aina pisti mut vannomaan, etten mä tekis sen faijalle mitään. Pakkohan mun oli luvata, vaikka se olikin tosi vaikeeta.

Nyt sä varmaan mietit, miksi me ei olla Daniellen kanssa enää yhdessä. No, se onkin sitten hieman mutkikkaampi juttu. Me oltiin oltu Daniellen kanssa istumassa kallioilla ja katselemassa auringonlaskua. Danielle huokaisi syvään, ja mä katsoin sitä kysyvästi. ’’Kulta, mikä sulla on?’’ ’’Ei mikään… mä jäin vaan pohtimaan mun surkeeta elämää’’, Danielle vastasi. Mä vedin tytön lähemmäs mua. ’’Mut muista, et mäkin kuulun tähän sun surkeeseen elämään’’, vastasin rauhallisella äänellä.

Hetken oli hiljaista. Danielle taisi miettiä mitä vastaisi, ja se pelotti mua. ’’Mä en enää tiedä…’’ Danielle sanoi. Mä pomppasin pystyyn. ’’Mitä helvettiä Danielle, mä rakastan sua eniten tässä maailmassa, oon rakastanut aina ensitapaamisesta asti!’’ Danielle katsoi mua. Sen silmät täyttyi kyynelistä. ’’Mut me ei voida jatkaa enää’’, se vastasi itkien. Mä nielaisin. ’’Ootko sä valmis heittämään hyvästit kaikille meidän yhteisille muistoille?’’ Danielle pudisti päätään. ’’En mä unohda sua ikinä. Me vaan ei voida jatkaa enää’’, Danielle toisti.

’’SANO MULLE, MIKSEI ME VOIDA JATKAA?’’ Mä huusin sille. ’’Mä pelkään’’, Danielle sanoi. Nyt mua suututti todella. Mä en ollut koskaan antanut Daniellelle syytä pelätä mua. Mä olin aina halunnut suojella sitä kaikelta pahalta, varsinkin sen faijalta. Silloin mulle valkeni: ’’Sun faijas pakotti sut tähän, vai mitä?’’

Danielle nyökkäsi. Mä tiesin. Se kusipää ei sais tätä ikinä anteeks. ’’Mitä se on sulle sanonut?’’ kysyin. Danielle nousi seisomaan, ja katsoi mua isoilla ruskeilla silmillään. ’’Se sanoi tappavansa sut, jos en jätä sua’’, Danielle vastasi. ’’Yrittäkööt vaan. Se porsas ei koskaan pysty tappamaan mua’’, vastasin naurahtaen. Danielle katsoi mua edelleen silmiin. ’’Se vaan on aika taitava käyttämään aseita’’, tyttö sanoi masentuneena.

Sillon muakin alkoi oikeesti pelottaa. En tosiaan muistanut, että Ralph työskenteli armeijan leivissä. ’’Stephen.. muutenkin mun tunteet sua kohtaan oli hiipumassa’’, Danielle pamautti. Mun suu loksahti auki. ’’Mitä sä just sanoit?’’ mun oli pakko kysyä. Tyhjä olo valtas mut. ’’Mun tunteet sua kohtaan hiipuu pois’’, Danielle sanoi ’’Kiitos kaikesta, tää oli mun elämän parasta aikaa.’’

Danielle juoksi pois. Mä jäin vaan tuijottamaan sen perään. Mä olin täysin lamaantunut tästä. Me oltiin vannottu ikuista rakkautta, mä olin sanonut sille, että mä en ikinä päästä irti siitä, kävi miten kävi. Miks ne kaikki sanat tuli yhdellä ryöpyllä mun mieleen. Mä polvistuin kalliolle ja aloin huutaa ku syötävä. Miks mulle aina käy näin. Miks mä saan olla onnellinen vaan hetken, ja sitten se pienikin onni otetaan multa pois. Tää ei ole reilua, ei sitten ollenkaan.

Taoin mun nyrkkejä kovaan kallioon ja itkin. Mä en oikeesti muistanut, milloin mä olisin viimeks itkenyt. Pimeys oli jo laskeutunut ympärille, kun mä tajusin, että munkin pitäisi lähteä kotiin. Mun reitti kulki kaikkien niiden paikkojen ohi, missä me oltiin oltu Daniellen kanssa. Muistot syöksyi mun mieleen. Tossa oli se puisto, missä me oltiin vaihdettu meidän ensisuudelma. Tossa oli se kadun kulma, missä me oltiin tavattu ekan kerran, ja tossa oli Daniellen koti. Mun teki mieli mennä hakkaamaan sen kotiovea, mutta mä muistin aina Ralphin uhkauksen.

Mä pääsin lopulta kotiin, ja mä en todellakaan yllättynyt mun näkemästä: faijalla kaljapullo kädessä, ja se on ympäri päissään, mutsilla sätkä kädessä, ja se on aivan pilvessä. Oli muakin perheellä siunattu.

Mä en vaivautunut tervehtimään niitä, vaan painuin omaan huoneeseen. Mulla oli seinät täynä kuvia musta ja Daniellesta. Jokaisessa kuvassa me näytettiin onnelliselta. Miten se onni oli voinut hiipua. Me oltiin tuettu toisiamme kolme vuotta. Mä aloin penkomaan mun laatikoita, ja löysin sieltä Daniellen lähettämän kirjeen. Mun oli pakko lukea se.

’’Stephen,

Sä et voi kuvitellakkaan, kuinka mun mahassa lensi perhoset, kun me suudeltiin. Se tuntu niin oikeelta. Mä en olis halunnut päästää susta irti. Tää taitaa olla sitä rakkautta ensisilmäyksellä… Sä oot tuonut mulle valon mun synkkään elämään.

                                                                                       Rakastan sua

                                                                                       ~ Danielle’’

Kyyneleet nous taas mun silmiin. Mä en tulis tästä toipumaan nopeesti. Tästä toipuminen veisi varmasti ikuisuuden.

Kului muutama kuukausi. Mä en ollut nähnyt Daniellea koko aikana. Mut sit kerran, mä satuin kulkemaan Daniellen kodin ohi. Mä järkytyin. Talo oli ympäröity poliisien keltaisilla teipeillä, ja ihmisiä oli kerääntynyt paikalle ihmettelemään. Mä juoksin ihmisten läpi keltasen teipin luokse, ja mä näin, kuinka talosta tuotiin ulos kärryt, joiden päällä oli ruumispussi, ja heti sen perässä tuotiin Ralph, jolla oli käsiraudat. 

Mä en edes kerennyt ajatella ja reagoida omiin ajatuksiini, kun mä olin jo syöksynyt teippien ali Ralphin luokse, ja lyönyt häntä. ’’MITÄ VITTUA NULIKKA!?’’ se karjaisi. ’’ÄLÄ SAATANA SANO, ETTÄ DANIELLE MAKAA TOSSA RUUMISPUSSISSA!!’’ mä huusin. Poliisi joutui ottamaan musta kiinni, etten olis löylyttänyt Ralphia pahemmin. ’’Kukas sä olet?’’ musta kiinni tarttunut poliisi sanoi. ’’Mä olen Daniellen poikaystävä!’’ multa pääsi suusta, vaikka olinkin Daniellen entinen poikaystävä. ’’Tule mun mukaan’’, poliisi sanoi rauhallisesti, ja alkoi raahata mua syrjemmälle. Mä päätin seurata sitä.

’’Okei, nyt ihan rutiini kyselyt… kuinka kauan sä olet seurustellut Daniellen kanssa?’’ poliisi kysyi multa. Mä nielaisin ja avasin suuni: ’’Me seurusteltiin kolme vuotta.’’ ’’Juurihan sä sanoit, että te seurustelette edelleen’’, poliisi vastasi ja katsoi mua kysyvästi. ’’Me erottiin muutama kuukausi sitten, mutta mä en koskaan oo lakannut rakastamasta Daniellea’’, vastasin.

Poliisi johdatti mut ruumispussin luokse, ja avasi sen. Mun järkytykseksi, mä näin Daniellen kasvot. Ne oli aivan mustelmilla ja harmaat. Taas mun sisällä kuohahti. Mä tunsin itseni niin tyhjäksi.

Poliisi sulki pussin, ja katsoi mua surullisesti. ’’Otan osaa’’, se sanoi lopulta. Mä vain tärisin, ja kyyneleet nousi mun silmiin. Mä loin murhaavan katseen Ralphiin, ja se loi muhun vähintään yhtä jäätävän silmäyksen.

Poliisi vei mut hetkeksi poliisilaitokselle, ja ne kyseli multa Daniellen ja Ralphin väleistä. Mä vastasin niin hyvin kuin ikinä osasin ja pystyin. Se kusipää joutuis telkien taakse, se on varma.

Lopulta Ralphille oltiin luettu oikeudessa sen tuomio. Se sai elinkautisen ilman mahdollisuutta päästä vapaaksi. Se ei tosin riittänyt mulle. Ralph oli riistänyt multa mun rakkaimman ihmisen, sekä oman tyttärensä hengen. 

Mun mielestä Ralphin olis pitänyt kuolla. Silmä silmästä, henki hengestä.

Oikeudenkäynnin jälkeen mä menin suihkuun. Annoin kuuman veden virrata mun kehoa pitkin. Mä katsoin peiliä, joka oli huurtunut. Mun oli pakko tulla pois lämpimän suihkun alta, ja kirjoittaa peiliin.

’’Stephen ♥ Danielle, aina ja ikuisesti.’’

Mä kuulin, kuinka meidän ulko-ovi kävi. Vanhemmat oli lähtenyt ilmeisesti johonkin dokaamaan. Mä suljin suihkun, ja kiedoin pyyhkeen mun lanteille. Mä kävelin keittiöön, ja avasin jääkaapin. Yllätys, vain kaljaa.

Siitä mä sainkin idean. Mä otin yhden kaljan jääkaapista, avasin sen, ja join yhdellä kulauksella. Mä tein näin varmaan neljällä toisellakin pullolla. Sitten mä keksin, että mä voisin polttaa yhden mutsin sätkän.

Mä kävin mutsin sätkäkätköllä, ja otin sieltä yhden. Mä nostin sätkän mun huulille, ja sytytin sen. Vedin ensimmäisen henkosen, ja yskin. Polttaminen ei ollutkaan niin helppoa kun mä luulin.

Sain kuitenkin poltettua sen yhden sätkän, ja sen jälkeen olo oli mitä oudoin. Mut sillon mä sain taas yhden idean, mikä oli kohtalokas. Mä tartuin meidän keittiöveitseen, ja mietin Daniellea. Mä en kestäisi olla täällä ilman sitä.

Vaikka olinkin jo humalassa ja ehkä hitusen pilvessäkin, mä kirjoitin mun vanhemmille kirjeen:

’’Äiti, isä. Mä haluan, että mut haudataan Daniellen viereen.

Rakkaudella poikanne Stephen’’

Mä nostin veitsen mun kurkulle. Mä katsoin vielä ulos ikkunasta, kohti taivasta ja sanoin: ’’Mä oon kohta sun luona rakas.’’ Mä hymyilin vielä, ja viilsin mun kurkun auki.

Vanhemmat löys mun ruumiin keittiön lattialta, ja totteli mun viimeistä tahtoa. Mut tosiaan haudattiin Daniellen viereen.

Moria

Hehe, löysinpä tän vihdoinkin. Oon kirjottanu tän tarinan joskus 12-vuotiaana, ja oon tästä ihan oikeesti ylpee.
Tarinan taustoista sen verran, että tehtävänä oli kirjottaa fantasia tarina. Innostuin sit loppujen lopuks kirjottaa tälle kaks jatko-osaa, jotka ehkä joskus ilmestyy tänne.
Ja kuten nimestä huomaa, Taru Sormusten Herrat ollu vaikutteena myöskin...


*******************************************************************

Olipa kerran kaksi aivan tavallista lasta. Heidän nimensä olivat Emily ja Emmet. Eräänä päivänä välitunnilla ollessaan Emmet juoksi Emilyn luo ja sanoi: ’’Emily, sinun täytyy tulla katsomaan mitä löysin!’’ ’’Rauhoitu Emmet’’, Emily sanoi ’’kerro nyt tässä mitä löysit.’’ ’’En voi, haluan pitää tämän meidän salaisuutena!’’ Emmet hihkui. Emily suostui hetken taivuttelun jälkeen Emmetin ehdotukseen. Poika johdatti heidät kellariin. ’’No, mitä halusit näyttää?’’ Emily kysyi. ’’Odota hetki’’, Emmet vastasi, ja alkoi rymistellä karttapallojen, tuolien, pöytien ja muiden opetusvälineiden ohi. Emily seurasi Emmetiä. 

Heidän edessään oli valkoinen ovi. ’’Emmet, mikä tuo on?’’ Emily kysyi. ’’Se ystäväiseni… on ovi’’, Emmet vastasi näsäviisaasti. ’’No en minä sokea ole!’’ Emily kivahti. He katselivat ovea hetken, ja molemmat varmaan miettivät mitä tehtäisiin. Lopulta Emmet avasi suunsa: ’’Avataanko tuo ovi?’’ ’’Ehkä ei kannata…’’ Emily vastasi hieman epäluuloisena. ’’Taidat pelätä’’, Emmet sanoi ivallisesti. ’’EN!’’ Emily huudahti. Silloin Emmet avasi valkoisen oven, ja astuivat siitä sisään. ’’Tämä ei ollut ehkä hyvä idea…’’ Emily sanoi. Emmet vain kohautti olkiaan.

Emily ja Emmet huomasivat seisovansa keskellä ränsistynyttä mökkikylää. ’’Emmet, onko sinulla hajuakaan missä me olemme?’’ Emily kysyi ääni väristen. Emmet katsahti ystäväänsä ja sanoi: ’’Ei todellakaan.’’

Emily tarkkaili taloja heidän ympärillään, ja hänen katseensa kiinnittyi erääseen isoon taloon, tai oikeastaan sen ikkunaan. Emmet ihmetteli aluksi tätä, mutta löysi lopulta sen ikkunan, mitä Emily tuijotti herkeämättä: talon ikkunassa paloi valo, ja joku istui ikkunan edessä ja tarkkaili heitä. ’’Ehkä meidän pitäisi palata’’, Emily sanoi. ’’Kannatan!’’ Emmet huudahti. He kääntyivät kannoillaan, mutta valkoinen ovi oli kadonnut.

’’Tämä ei kai ole hyvä juttu’’, Emmet sanoi. ’’Oletko tosissasi?’’ Emily vastasi hieman sarkastiseen sävyyn. Emily käännähti katsomaan taloa, jonka ikkunassa oli palanut valo. Se valo oli sammunut. ’’Emmet, se valo on sammunut…’’ Emily sanoi. Emmet kääntyi myös katsomaan taloa. Sen ulko-ovi aukesi, ja talosta astui otus, joka oli vihreän liman peitossa, ja sillä oli punaiset silmät. Tämä otus huomasi lasten tuijotuksen, ja se päästi korvia raastavan huudon suustaan. Muiden talojen ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen, ja niistä alkoi tulla ulos satoja, ellei jopa tuhansia samanlaisia olentoja.

’’Tässä kohdassa me juoksemme pakoon!’’ Emmet huusi. Ja niin he juoksivat. He juoksivat ohi talojen, ja olennot lähtivät vyörymään koko joukolla heidän peräänsä. He juoksivat ulos ränsistyneestä kylästä. He juoksivat kai useita kilometrejä, kun olennot lopulta lakkasivat seuraamasta heitä. ’’Mitä nuo olivat?’’ Emily kysyi. ’’Ei mitään tietoa. Ihan kuin olisimme jossain fantasia kirjassa!’’ Emmet vastasi.

’’Ku-kuka siellä?’’ kuului hiljainen ääni. Lapset hätkähtivät. ’’Mistä tuo ääni kuului?’’ pääsi molempien suusta. ’’KYSYIN, ETTÄ KUKA SIELLÄ!’’ rääkäisi saman äänen. Emily nielaisi. ’’Minä olen Emily, ja tässä on Emmet. Missä sinä olet, kuka lienetkin?’’ Emily sanoi.

Ääni ei vastannut, mutta erään kiven takaa ilmestyi pieni menninkäinen. Sillä oli harmaat hiukset ja valkoiset vaatteet. Se ei olut kuin 40 senttiä pitkä. Menninkäisen suuret silmät tutkivat Emilya ja Emmetiä. 

’’Kuka sinä olet?’’ Emmet kysyi. ’’Olen Arnold Menninkäinen’’, se vastasi ’’Olette aika säikähtäneen näköisiä.’’ ’’Ei se kai ole ihme. Olemme juosseet kilometrikaupalla pakoon joitain olentoja. Niillä oli punaiset silmät ja ne olivat vihreän liman peitossa’’, Emmet sanoi. ’’Juoksitteko te niitä karkuun?’’ Arnold sanoi ääni täristen. Emily nyökkäsi. ’’Voi ei… juoksitte pakoon Typeca heimoa. Paremmin ne tunnetaan Moriassa nimellä riiviöt’’, Arnold sanoi. ’’Moriassa?’’ Emily kysyi ’’Mikä on Moria?’’ ’’Olemme Morian valtakunnassa. Menninkäiset, keijut, pekot ja muut otukset ovat tuolla metsässä ja vuorilla. Olen täällä vain vartiossa’’, Arnold selosti ’’Näytätte kyllä siltä, että teidän pitäisi hieman levätä.. jos veisin teidät kylääni?’’ Emmet vastasi: ’’Nyt puhut asiaa.’’

Arnold lähti edeltä kulkemaan pitkin metsätietä, perässään Emily ja Emmet. Perillä heitä odotti kauhea näky: Menninkäisten kylä oli tuhottu. Puut kaadettu, lampi kuivatetu ja asukkaat kadonneet. Talot oli hajotettu. Arnold juoksenteli ympäri kylää hädissään huutaen samalla: ’’Tämä on riiviöiden ja sydämettömien sotureiden tekosia!’’ ’’Sydämettömien sotureiden?’’ Emmet kysyi. Emily tönäisi poikaa kyynärpäällään, ja mulkaisi tätä, ikään kuin sanoen, että ei ole oikea aika kysellä tuollaisia.

’’Sydämettömät soturit ovat kuin varjoja. Koko Moria pelkää niitä’’, Arnold sanoi masentuneena. ’’Varjot kuulostavat siltä, kuin niistä olisi mahdotonta päästä eroon’’, Emmet sanoi. ’’Ei… on keino. Ottakaa nämä’’, Arnold sanoi. Samassa lasten eteen ilmestyi miekka, jousipyssy, nuolia ja jokin salaperäinen pullo. ’’Emily, ota sinä jousi ja nuolet’’ Arnold sanoi. Emily teki työtä käskettyä. ’’Ja Emmet, sinulle kuuluu miekka.’’ Emmet tarttui miekkaan ja katseli sitä ylpeänä.

’’Arnold, mikä tuo pullo on?’’ Emily kysyi. ’’Se on taikajuoma pullo. Vaikutus on milloin mikäkin. Kerran eräs ystäväni sai kolmen metrin mittaiset korvat juodessaan tätä. Hänkin on muuten menninkäinen, ja saman mittainen kuin minä. Oli vaikea purkaa juoman vaikutus’’, Arnold sanoi. ’’Kiva…’’ Emily sanoi.

’’Nyt meidän täytyy mennä’’, Arnold sanoi. ’’Minne me olemme menossa?’’ Emmet kysyi, ja lopetti miekkansa palvomisen. ’’Etsimään kansani tietysti!’’ Arnold huudahdti. ’’Minun mielestäni me emme ole sanoneet että tulisimme mukaasi’’, sanoi Emily. ’’Niin, mutta kun kansani löytyy, löytyy myös teidän reitti kotiin’’, Arnold sanoi. Emily ja Emmet katsoivat toisiaan. ’’Ehkä me sitten voimme tulla mukaasi.’’

Niin he lähtivät Menninkäisten tuhotusta kylästä. Heidän taival tuntui ikuisuudelta, kunnes he lopulta pääsivät metsän laidalle. ’’Taidettiin eksyä’’, Arnold sanoi. ’’Ai vähän?’’ Emily sanoi ja läähätti. ’’unohtakaa se matka. Katsokaa mitä tuolta tulee!’’ Emmet huudahti. Tien toisesta päästä tuli satoja ja taas satoja riiviöitä. ’’Ne eivät tainneetkaan lopettaa meidän seuraamista!’’ Emily huusi. ’’ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ, mitä me nyt tehdään?’’ Arnold kiljui. Emmet pohti hetken ja avasi lopulta suunsa: ’’Kirjoissa aina taistellaan tällaisissa kohdissa.’’ Emmet vetäisi miekkansa tupesta, ja Emily puolestaan otti jousensa ja kolme nuolta. Hän tähtäsi yhteen riiviöön, mutta osuikin kolmeen. ’’Onneksi olin siellä luontoleirillä, missä opetettiin jousiammuntaa!’’ Emily hihkui. Emmet yritti leikkiä sankaria, ja juoksi riiviöitä kohti. Emmetin miekka heilui riiviöiden joukossa hurjaa vauhtia. Arnold puolestaan juoksi pientä riiviötä karkuun, kunnes Emily päästi ruman limaisen otuksen päiviltä. Arnold kipitti Emilyn luo, ja kiipesi tämän taskuun.

Taistelu kesti pitkään. Lopulta kuitenkin joka ikinen riiviö oli saanut surmansa. Emmet katsahti metsään, ja samassa hän lamaantui: metsästä ilmestyi mustia, haarniskoihin pukeutuneita ihmisen näköisiä olentoja, joilla oli tyhjä katse. ’’Arnold, onkos nuo niitä sydämettömiä sotureita?’’ Emily kysyi. ’’Ky-kyllä ovat!’’ Arnold vikisi Emilyn taskusta. ’’HIAA!!’’ Emmet huusi ja leikki taas sankaria: hän ryntäsi kohti yhtä soturia. Se lensi kohti puuta, ja haihtui savuna ilmaan. ’’Vai tällaisia otuksia nämä ovat’’, Emmet tuumi itksekseen. ’’Emily, ammu sotureita, niin ne katoavat!’’ ’’En sokea ole, näin kyllä äskeisen!’’ Emily vastasi. Taas taisteltiin pitkään. Lopulta sekin ottelu oli ohi.

’’Se niistä!’’ Emmet sanoi ja pyyhkäisi otsaansa. ’’Voinko nyt tulla pois täältä?’’ Arnold kysyi Emilyn taskusta. ’’Jos millään viitsisit’’, Emily sanoi. Arnold hyppäsi ulos Emilyn taskusta. ’’Nyt.. meidän pitää mennä samaan suuntaan mistä riiviöt tulivat’’, Arnold sanoi päättäväisesti. ’’Ensi kerralla voisit tehdä muutakin kuin juosta ja piiloutua!’’ Emily kivahti. Arnold ei vastannut. Se tyytyi vain hyräilemään jotain laulua.

’’Arnold… mistä keksit antaa juuri Emilylle jousipyssyn, ja minulle miekan?’’ Emmet kysyi. ’’Arvasin vain,’’ Arnold tokaisi.

Matka oli pitkä, mutta lopulta he saapuivat lammelle. Arnold meni lammen rannalle ja vihelsi. ’’Mitäköhän Arnold meinaa tuolla vihellyksellä?’’ Emily kuiskasi. ’’Älä minulta kysy’’, Emmet vastasi.

Yhtäkkiä veden pinta alkoi väreillä, ja varmaan tuhat keijua ilmestyi. Kullanhohtoa oli joka puolella, kunnes paikalle lensin paljon erivärisiä perhosia. Yksi niistä veti perässään kullan väristä vaunua. Vaunun ovi aukesi, ja vaunusta astui pieni keiju. Sillä oli kullan värinen viitta ja valkoiset vaatteet. Arnold alkoi hymyillä, kun keiju tuli hänen luokseen. ’’Kuningas Sikojuuri!’’ Arnold sanoi ja kumarsi oikein syvään. ’’Hyvää päivää,’’ sanoi kuninas Sikojuuri ’’Arnold, mitä sinä teet täällä? Siitä on kyllä kauan kun viimeksi täällä kävit. Mitä Menninkäisten kuninkaalle kuuluu’’ ’’Voi teidän korkeutenne, tulin pyytämään apua. Meidän kylämme on tuhottu. Epäilen, että seon aiheuttivat riiviöt ja sydämettömät soturit! Kaikki ovat paenneet sillä välin, kun olin vartiossa’’, Arnold selosti. ’’Kautta kauniiden kukkasten! Mitä sinä sanoit?’’ Sikojuuri huudahti. Arnold selitti saman hitaasti ja yksityiskohtaisemmin. ’’Vai sillä tavalla…’’ Sanoi Sikojuuri mietteliäänä, ja käänsi äkkiä katseensa Emilyyn ja Emmetiin.

’’Keitä nämä lapset muuten ovat?’’ Sikojuuri kysyi lopulta. Arnold vastasi: ’’He ovat Emily ja Emmet. He tupsahtivat Moriaan yhtäkkiä.’’ ’’Mistä te löysitte tien Moriaan?’’ Kysyi Sikojuuri. ’’Koulun kellarista. Portti Mora.. mikä nimi tällä paikalla nyt olikaan?’’ Emmet sanoi. ’’Moria’’, sanoi Sikojuuri. ’’Aivan, Moria. Portti Moriaan sijaitsee meidän koulumme kellarissa. Portti oli valkoinen, hienosti koristeltu ovi’’, Emmet sanoi. Sikojuuri katsahti vaunuihin ja huudahti: ’’Maryaana, tule tänne!’’ Kaikkien katseet käännähtivät vaunuihin, josta astui pitkähiuksinen ja kultaan pukeutunut keiju. Arnold kuiskasi: ’’Istukaa, jotta kuulisitte mitä asiaa keijujen kuningattarella on.’’

Emmet ja Emily tekivät työtä käskettyä. Keijut olivat todella pieniä verrattuna Emilyyn ja Emmetiin. ’’Käytitte siis vlkoista porttia tullessanne tänne?’’ Maryaana kysyi. ’’Kyllä’’, Emily vastasi. Emily ja Emmet selittivät koko jutun keijujen kuningasparille. He kertoivat, kuinka he olivat ilmestyneet ränsistyneeseen kylään, ja kuinka he olivat kohdanneet riiviöt ja soturit.

’’Me autamme teitä löytämään Menninkäiset ja autamme teidät kotiin’’, Sikojuuri julisti. Kuului tuttu korvia vihlova ääni. ’’Riiviöitä..’’ Sikojuuri sanoi. ’’Te kaksi, johdattakaa nämä kolme pohjoisportille!’’ Maryaana huusi kahdelle sotilaalle. Sotilaat nyökkäsivät ja alkoivat nykiä Emilyä ja emmetiä housun lahkeista. ’’Me pidättelemme niitä!’’ Sikojuuri huusi.

Kun sotilaat olivat vieneet heidät pohjoisportille, alkoivat Emily ja Emmet juosta jälleen. Arnold istui Emilyn olalla. ’’PYSÄHTYKÄÄ!’’ Arnold huusi. Emily ja Emmet pysähtyivät. Arnold osoitti pientä pörröistä otusta. Se kitui. Emily ja Emmet astelivat sen luokse. ’’Arnold, se taikajuoma pullo!’’ Emily huusi. Arnold otti pullon taskustaan ja kaatoi vähän taikajuomaa otuksen suuhun. Se virkosi heti, ja säikähti Emilyä ja Emmetiä. ’’Se on Mogwai’’, Arnold sanoi. ’’Arnold?’’ Mogwai sanoi. ’’Niin, minä tässä ystävä,’’ Arnold vastasi. Mogwai hyppäsi kohti Arnoldia, joka väisti. Mogwai lensi rähmälleen maahan. ’’En halua sinun karvapalloja suuhun’’, Arnold kivahti.

Mogwai nousi ylös ja avasi suunsa: ’’Keitä nämä kaksi ovat?’’ ’’He ovat Emily ja Emmet…  Mogwai, tiedätkö missä Menninkäiset ovat?’’ Arnold vastasi. Mogwai raapi päätään ja vastasi lopulta: ’’Kyllä, he ovat Sydämettömien sotureiden tukikohdassa, ja tunnen tien sinne!’’ ’’Nyt matkaan!’’ Arnold huudahti.

Mogwain näyttämä tie oli erittäin kivinen, ja sitä oli miltei mahdoton kulkea. Hankaluudet oli voitettu, ja he saapuivat jyrkänteelle. Seurueemme näki suuren linnan kohoavan edessään. ’’Tuonnekko me olemme menossa?’’ Emmet kysy. ’’Kyllä, ‘’ sanoi Arnold ’’Kiitos Mogwai.’’ ’’Ei kestä kiittää. Ja minähän tulen teidän mukaanne’’, Mogwai sanoi. ’’Se voi olla vaarallista’’, Emily sanoi. ’’Vaarallista tai ei, tulen silti’’, Mogwai julisti.

Lähestyessään linnan portteja, kävi erittäin selväksi, että se oli erittäin raskaasti vartioitu. ’’Katsokaa tuonne’’, Emmet kuiskasi, ja osoitti linnan muurissa olevaa sivuovea, joka oli auki. Arnold meni edeltä, koska se oli tarpeeksi pieni ja huomaamaton livahtaakseen sisään ja katsoakseen, oliko reitti selvä. Se päästi pienen vinkaisun, kun asia oli varmistunut.

Emily, Emmet, Arnold ja Mogwai hiipivät linnan käytävillä. He etsivät tuntikausia vankityrmiä, jotka he lopulta löysivät. Arnold alkoi kutsua ystäviään Meninkäiskielellä. Eräästä tyrmästä tosiaan kuului ininää, ja Arnold kipitti tyrmän ovea kohti. ’’Avaisitteko tämän oven?’’ Arnold kuiskasi. Emmet etsi avaimia, ja idiootti vartija olikin onneksi jättänyt ne roikkumaan naulaan, aivan  tyrmän oven viereen. Emmet nappasi avaimet ja laittoi ne lukkoon, väänsi avainta ja ovi naksahti.

Emily avasi tyrmän oven, jolloin menninkäisiä kipitti ulos tyrmästä. ’’Meidän täytyy suojella menninkäisiä’’, Emily sanoi. Emmet nyökkäsi, ja lähti johtamaan menninkäisten joukkoa.

Joukko kiisi muurille. Emmet antoi joukon johtamisen tehtävän Mogwaille. Emmet vetäisi miekkansa tupesta ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Emily huomasi ensimmäiset viholliset, ja alkoi lahtaamaan riiviöitä ja sydämettömiä sotureita minkä kerkesi. Emmet ryntäsi mukaan toimintaan.

Joka ikinen riiviö ja soturi pysähtyivät, kun taivaalle ilmestyi kullan väristä hohdetta. Keijut. Keijut tulivat Emilyn ja Emmetin avuksi. Keijut heiluttivat neulan kokoisia miekkojaan, ja hyökkäsivät vihollisten kimppuun.

Lopulta taistelu oli ohi. Voiton hetkellä myös valkoinen portti ilmestyi heidän eteensä. Arnoldin silmiin nousi kyyneleitä: ’’Tehän halusitte kotiin. Nyt te pääsette.’’ ’’Niin, mutta tehän jäätte tänne’’, Emily sanoi, ja liikuttui. ’’Emme näkisi enää koskaan’’, Emmet säesti Emilyä.

’’Asia ei välttämättä ole noin ykspiippunen. Pääsette takaisin ihan milloin haluatte’’, Sikojuuri sanoi. Emily ja Emmet katsoivat keijua ihmeissään. ’’Tässä, ottakaa tämä’’, Mogwai sanoi, ja ojensi lapsille amuletit. ’’Näillä pääsette tänne milloin vain. Ja porttiakin voi käyttää!’’  Mogwai hihkui. ’’Oletteko tosissanne?’’ Emmet kysyi. ’’KYLLÄ, mutta nyt teidän on mentävä!’’ Arnold huusi ja pidätteli itkua.

’’Me tulemme varmasti käymään jo viikonloppuna!’’ Emmet hihkui. ’’Viikonloppu? Mikä se on?’’ Mogwai kysyi. ’’Lapsilla ei ole aikaa selittää, heidän on mentävä’’, Maryaana sanoi.

Emily ja Emmet nyökkäsivät, ja astuivat lähemmäs porttia, joka aukeni heidän edessään. Lapset katsahtivat vielä taakseen ja vilkuttivat. Sitten oli aika palata kotiin.

He päätyivät sinne, mistä heidän seikkailunsa oli alkanut: koulun kellariin. He kuulivat välituntien loppuvan. ’’Aika ei sitten kulunut yhtään…’’ Emily sanoi. Emmet nyökkäsi, ja katsoi amulettia kädessään.

Sanaakaan sanomatta, he lähtivät takaisin tunneilleen.

Kirjoitushaasteita otetaan vastaan!!!

Noniin, inspiraation ja aihepuutteen takia ajattelin tehdä tämmösen kirjotushaasteen. Yhden kaverin kanssa aiotaan alottaa tämmönen, mut jos ihmiset nyt haluaa auttaa mua saamaan inspiraation tuulahduksen, toimikaa näin...

1. Valitkaa biisi
2. Etsikää sen linkki youtubesta
3. Laittakaa se kommentilla tähän tekstiin

Sitten mä yksinkertaisesti kuuntelen biisin, ja yritän tehdä siitä tarinan. Tai siis käytän jotain elementtejä siitä.

Biisin musiikkityylillä ei ole väliä, mut en mielellään mitään instrumentalisia biisejä halua. Toisaalta jos se kuulostaa joltain (Esim. Nightwish - Last of the wilds), niin se on sitten okei.

Jään oottamaan haasteita :P

Goodbye my light

Otin tän Goodbye my lightistä. Tuli niin kauhee ikävä Jassua ♥

RIP Jassu 29.9.1995-4.7.2006

Ei yllättäen, äkkiä kuitenkin, hiljeni sydän ystävän,

tuska ja kaipuu on sanaton, mut tiedän nyt, sun hyvä olla on.

*****************************************************

Katso tarkkaan, siellä hän on. Älä nyt hitto soikoon katso väärään suuntaan! Katso tuonne, kallioille. Niiden reunalle. Siellä hän on. Katso häntä tarkasti - kasvoja nimittäin. Kyyneleet ovat tehneet siihen pieniä puroja. Ai, et näe kyyneliä? Kaikki eivät niitä näe, mutta ne, ketkä tuo tyttö päästää lähelleen, näkevät ne. Mutta on myös surua, mitä tyttö ei näytä kenellekkään. Tuon surun kyyneleet ovat verta, joka valuu hänen sydämestään. Mietit miten tiedän hänen surustaan? Sen voi selittää yhdellä asialla: tuo tyttö on osa minua, tai oikeastaan, se olen minä.

Sanaakaan sanomatta, tuo tyttö seisoo edelleen kallion reunalla. Hän ei kuule ystäviensä huutoa: ''Tule nyt herranen aika pois sieltä kallion reunalta!'' Tyttö kokee epäonnistuneensa elämässään - hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä, ystävänä, tukena ja turvana. Ystävät ryntäävät kalliolle ja alkavat repiä tyttöä pois kallion reunalta. Hän kokee, ettei häntä tarvita. Hän tahtoo vain pois. Hän haluaa samaan paikkaan, jonne hänen elämänsä valo lensi - ylös, pilven reunalle.

Siitä on aikaa, kun hän näki tämän valon viimeksi. Silloin oli kaunis kesä päivä, mutta paikka ei ollut niin valoisa ja ihana, kuin olisi sen kuvitellut olevan. Paikkana oli ortodoksinen kirkko, ja sen vieressä oleva hautausmaa. Elämän valo oli hävinnyt taistelun. Se oli hävinnyt sen leukemialle. Hautajaiset olivat erittäin kauniit. Ainut ongelma tytölle oli se, että arkun oli oltava auki koko toimituksen ajan. Ei tyttö juurikaan nähnyt mitä ympärillä tapahtui, sillä silmät olivat niin täynä kyyneliä. Kirkkosalissa kuului nyyhkytys. Menetyksen tuska tuntui koko kirkkosalissa. Tyttö haki turvaa äidistään - tuosta henkilöstä, joka on hänelle joka tapauksessa tärkein ihminen, läpi lapsuuden leikkien ja nuoruuden seikkailun.Kun tuli aika laskea tuo sammunut valo hautaan, ei tyttö pystynyt itkultaan ja kyyneliltään lukea kaunista muistokirjoitusta. Taas tyttö haki äidistä turvaa, joka alkoi lukea kaunista kirjoitusta. Sanat takertuivat hänenkin kurkkuunsa, ja häneltäkin pääsi itku. Ainut, joka ei päästänyt kyyneltäkään, oli tytön isä. Hän seisoi perheensä vierellä, itkien sisäisesti. Ei hän sitä näyttänyt, mutta kyllä tyttö tiesi, että menetys sattui häneenkin enemmän, kuin olisi arvannutkaan. Muistotilaisuus oli kuin mikä tahansa muistotilaisuus. Ensin oli hiljaista, sitten alkoi hieman iloisempi puheen sorina. Ei aikaakaan kulunut kuin kymmenisen minuuttia, kun pieni hymy nousi myös tytön huulille.

Love hurts

Se tunne, kun rakkaus sattuu.

Anteeksi, kun on lyhyt.

****************************************************

Mä olen Mariel, ihan normaali tyttö. Mun mielestä en koskaan oo ollut erityisen kaunis, mut en erityisen rumakaan. Mä en ole ollut hyvä koulussa, mutta en huonokaan. Mulla on paljon kavereita, rakastava perhe, kivoja harrastuksia ja niin edelleen. Mulla on vahvuuksia, kuten oon hyvä kirjottamaan tarinoita, sekä tykkään kuunnella ihmisiä. Joskus musta tuntuu, ettei kukaan kuuntele mua. Toki mulla on heikkous, mistä en oo niin ylpee.

Mun ainut heikkous on se, että luotan ihmisiin liian helposti. Annan ihmisten leikkiä mun tunteilla, koska mun ajatusmaailma on sitä, että muut on parempia kuin minä. Moni on mulle sanonut, ettei asia ole niin, mutta mitä ne yrittää mun mielipiteitä muokata, kun ensin kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, sen jälkeen kohdellaan kuin kasaa paskaa.

Kun mä tapasin mun ensirakkauden, mä en koskaan uskonut, että mua voitaisiin siunata rakkauden tunteella. Se juttu kesti puoli vuotta. Jätkä päätti, että mä en ole sille tarpeeksi hyvä. Se oli päättänyt sen jo meidän suhteen aikana. Se oli ollut sängyssä kahden eri muijan kanssa. Ensimmäisen kerran pystyin antamaan anteeksi. Toista en. Nyt seison entisen poikaystäväni haudalla, ja mietin, että mikä meni väärin? Teinkö väärin, kun en ottanutkaan häntä takaisin?

Mä en koe tehneeni mitään väärää, kun jätin sen jätkän. Hän ei ollut mun ajatusten, saati sydämen arvoinen. Löydän itseni tosi usein ajattelemasta tätä ihmistä. Hän oli kuitenkin mun ensirakkaus. Joka vuosi mä sytytän kynttilän hänen muistolleen, ja ajattelen kaikkea hyvää, mitä me kaikesta huolimatta koettiin.

Ensin vannotaan ikuista rakkautta, sitten petetään. Kuinka kaksnaamanen ihminen voi olla? Se on mulle edelleen mysteeri. 

Mä päätin päästä yli tästä ensimmäisestä jätkästä. Luulin onnistuneeni hyvin: poika oli ystävällinen, huumorintajuinen, ja ennen kaikkea… luulin hänen olleen luotettava ja turvallinen. Olin niin väärässä. Hän halusi kanssani sänkyyn. En suostunut. Hän päätti ratkaista asian nyrkillä. Annoin tämän anteeksi, koska uskoin tämän ihmisen korjaavan virheensä. Vaan eipäs korjannutkaan. Hänkin päätyi toisen naisen kanssa vällyjen väliin.

Viimeks, kun kuulin hänestä, hän oli saanut törkeästä pahoinpitelystä sekä huumeiden hallussapidosta syytteen. Ehkä ihan hyvä, että tajusin pistää suhteen poikki ajoissa. Nyt en ole kuullut tästä ihmisestä mitään vuosiin.

Mä elin pitkään sumussa, ja luulin tosissaan, ettei kukaan halua mun olevan onnellinen. Sit… löysin taas uuden ihmisen, johon luotin sokeesti aikasemmat kokemukset unohtaen. Lähdin kuitenkin liikkeelle hitaasti tämän kyseisen ihmisen kanssa. Aluksi oltiin kavereita… mä olisin ollut ihan tyytyväinen siihen, että se oliskin jäänyt sille kaveritasolle. Sen jätkän takiahan mä olen tässä jamassa.

Mä en välittänyt mun omatunnon hiljaisista huudoista, vaan annoin mennä. Tajusin seurustelevani tän pojan kanssa. Mä olin niin onnellinen. Ensimmäinen poika, joka ei varmasti pettäis mua, löis mua, tai vaatis mua sänkyyn. Olin tosissani onnellinen.

Pahempaa oli luvassa. Meidän piti nähdä yks lauantai päivä, koska sunnuntaina mä olisin lähdössä mun perheeni kanssa tuttavien luokse koko hiihtolomaks. Poika perui tapaamisen juuri ennen kuin olin astunut ovesta ulos. Mulle heräsi silloin pieni epäilys, ja romahdin. Mä itkin vuolaasti eteisen lattialla ja makasin sikiöasennossa. Huusin kuin hullu: Se ei halua nähdä mua. Niinhän asia olikin.

Seuraavana päivänä ajeltiin perheen kanssa kolmisen tuntia. Mä en saanut tätä jätkää edelleenkään pois mun mielestä. Me oltiin saavuttu perille, ja vanhemmat meni tekemään ruokaa yhdessä tuttava pariskunnan kanssa. Silloin, mä sain maailman järkyttävimmän sähköpostin, mitä oon koskaan saanut. Tää jätkä.. se jätti mut. Sähköpostilla. Päätin, että mä en itke. En ollenkaan.

Äiti huikkas mulle keittiöstä: ’’Tuu hei syömään, kyllä se poikaystävä oottaa sua sen verran.’’ Vastasin: ’’Ei oo mitään poikaystävää..’’ Sillon äiti huolestu, ja mä aloin itkemään niin vuolaasti ja katkerasti.

Ruoka ei maistunut, mikään ei huvittanu. Mä olin taas luottanut niin sokeasti ihmiseen. Mä olin antanut kaikkeni sen ihmisen eteen, ja sain paskaa niskaan. Vaihteeks. Mä päätin olla ’’mies’’ tai tehdä niin kuin miehet yleensä tekee, jos ne tulee jätetyksi. Vedin perseet. Sen jälkeen ajattelin vielä tehdä itsemurhan. Onneksi yks mun kaveri soitti mulle, ja kysy miten voin. Se helpotti hieman.

Se eka yö oli ihan kauhea. Mä heräsin keskellä yötä itkemään. Onneks äiti nukku mun vieressä, ja se heräs mun niiskutukseen. Ei tarvittu sanoja, tarvittiin tekoja. Äiti paijas mua niin kauan, kunnes nukahdin.

Päivä päivältä alkoi tuntua paremmalta. Edelleen muhun sattuu tän viimesen pojan takia, ja oon alkanu vaipua siihen uskoon, etten ikinä pääse siitä irti. Nykyään tällä ihmisellä on mun tietääkseen kaikki hyvin, mut en usko, että sitä kiinnostaa se, minkälaisen pahan olon se on mulle saanut aikaan.

Joskus mulla pyörii vaan päässä, että mun pitäs päästää irti kaikista mun menneisyyden haamuista, mut en vaan voi. Se on niin vaikeeta.

My sweet Demon

Noniin.. Spiritismi tarina julkastaan nyt sitten sen takia, että kaverit mesessä äänestivät sen puolesta.
Tarina ei ole raaka. Se on vähän ''plääh'' - koska inspiraatio loppui kesken. 
Tarinan demoni Lilith on raamatustakin löytyvä henkilö, ja jos ihmisiä kiinnostaa tietää Lilithistä enemmän, linkki wikipediaan tässä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Lilith

anteeksi, että tämä on vähän tylsähkö




******************************

Oletko joskus herännyt keskellä yötä siihen tunteeseen, että joku tuijottaa sinua? Minä olen. Nykyään en herää enää siihen tunteeseen. Nykyään joku pitää minua kurkusta kiinni ja kuristaa. Joudun rimpuilemaan itseni joka yö irti siitä otteesta.

Kysyt varmaan, miten jouduin tähän tilanteeseen? Tein jotain sellaista, mitä kaduin syvästi. Kutsuin demonin elämääni. Ouija- laudalla. Tiesin vaaroista, mutta en uskonut niihin. En uskonut haamuihin, enkeleihin tai demoneihin. Lopulta uskoin.

Koin olevani täysin normaali poika. Näytin mielestäni normaalilta, en kulkenut massan mukana, mutta en yrittänyt myöskään erota siitä. En ollut hyvä koulussa, mutta en ollut huonokaan. Kavereita oli muutama, mikä riitti minulle.

’’Ryan, mitä sä teet tänään illalla?’’ Mike kysyi. Hätkähdin ajatusmaailmastani, ja katsoin ystävääni. ’’Meen lapsenvahdiksi naapuriin. Joudun olee siellä koko illan’’, vastasin hieman surullisena. ’’On sullakin tapa viettää perjantai-iltaa!’’ Mike huudahti. Olin täysin samaa mieltä, mutta tarvitsin rahaa sillä hetkellä kipeästi. Olin lähdössä vaihto-oppilaaksi, ja halusin tienata edes vähän itse.

Illalla olin naapureiden ovella. Soitin ovikelloa, ja ei aikaakaan kun perheen isä, Oliver Ross tuli avaamaan oven. ’’Hei Ryan! Tulitkin juuri hyvään aikaan, olemme juuri lähdössä’’, Oliver sanoi. Hymyilin ja astuin Oliverin ohi sisään. Oliverin vaimo Aimee säntäili paniikissa ympäri eteistä. ’’Missä minun käsilaukkuni on? En löydä sitä mistään?’’ Aimee kysyi paniikissa. Käännähdin ympäri, ja näin pienen kirjekuorikäsilaukun. ’’Rouva Ross, tarkoitatteko tätä?’’ kysyin ja ojensin laukun Aimeelle.

Aimee hymyili ja sanoi: ’’Kiitos Ryan. Etsin tätä laukkua vain kaksi tuntia.’’ ’’Kulta, olet todella hajamielinen!’’ Oliver naurahti, ja suukotti Aimeen hiuksia. ’’Kiitos Ryan, kun pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla’’, Oliver sanoi. ’’Eipä mitään, varmaan voin lukea kokeisiin tässä samalla’’, sanoin ja kohautin olkiani. ’’Kyllä, lapset ovat jo nukkumassa. Emme halua jättää heitä yksin, meillä voi kuitenkin mennä myöhään’’, Aimee sanoi. ’’Tiedät, että jääkaappi ja kaikki muukin on vapaassa käytössäsi’’, Oliver sanoi. ’’Tiedän’’, vastasin. ’’Ja tiedät mistä löytyy kaikki puhelinnumerot?’’ Aimee kysyi. ’’Tiedän, tiedän,’’ sanoin ’’Menkäähän nyt, kyllä minä pärjään.’’ Herra ja rouva Ross hymyilivät minulle, ja poistuivat. ’’Soita oikeasti jos tulee jotain’’, Aimee huikkasi vielä ennen kuin sulki oven. Totta kai, ajattelin.

Aika kului hitaasti. Olin lukenut maantietoa tunnin, kunnes kyllästyin siihen. Rouva Ross oli sanonut minulle ensimmäisellä lapsenvahtikeikallani, että alakerran komerosta voisi löytyä jotain minua kiinnostavaa. Viimeksi löysin tarot- kortteja. En usko minkäänlaisiin ennustuksiin kuitenkaan.

Pengoin tovin komeroa. Lopulta silmäni osuivat lautaan, jossa oli kirjaimia ja numeroita. ’’Ouija- lauta’’, henkäisin. Otin laudan kaapista, ja kannoin sen olohuoneeseen. Tutkin lautaa, ja mietin, että olisiko mahdollista saada yhteyttä tuonpuoleiseen. 

Kielsin itseltäni kuitenkin nämä ajatukset. Eihän se ole mitenkään mahdollista! Ei ole olemassa haamuja, ei enkeleitä, eikä demoneita. Jätin laudan pöydälle, ja laitoin television päälle. Tuijotin ilmeettömänä myöhäisillan chattia. Juontaja yritti olla hauska, mutta hänen vanhat vitsinsä saivat minut vähintäänkin haukottelemaan.

Suljin television, ja menin keittiöön hakemaan itselleni mehua. Kannoin mehukannun ja lasin olohuoneeseen, ja tuijotin edelleen Ouija- lautaa. Kaadoin itselleni mehua lasiin, ja join sen yhdellä kulauksella alas. Laitoin lasin Ouija- laudan päälle, ja samassa se kääntyi suupuoli alaspäin. Tuijotin lasia ilmeettömänä. Ehkä minun sittenkin pitäisi kokeilla.

Laitoin sormen lasin päälle, ja pidin sitä siinä. Mietin tovin, mitä kysyisin. Olin katsonut monta elokuvaa, missä käytetään samanlaista lautaa, ja mitään hyvää ei ollut tapahtunut. Päätin kuitenkin rohkaista mieleni ja kysyin: ’’Onko täällä joku minun kanssani?’’ Katselin ympärilleni, ja sitten siirsin katseeni takaisin lasiin. Se alkoi liikkua. Se meni kohdan ’’Yes’’ päälle. Olin kauhusta kankea.

’’Kuka olet?’’ Kysyin. Lasi liikkui taas. ’’L… I… L… I… T… H. Lilith?’’ Ihmettelin ääneen. Otin sormeni pois lasilta. Tiesin, että jokaisessa elokuvassa, jossa tehtiin niin, Demoni pääsi tosimaailmaan. Ajattelin kuitenkin itse liikuttaneeni lasia.

’’Ryaan…’’ joku kuiskasi. Säpsähdin. Katselin ympärilleni, ja yritin löytää kuiskaajan. Kuten odotinkin, en nähnyt ketään. 

Nimi Lilith vaivasi minua. Minun oli otettava selvää siitä. Näin Rossin perheen tietokoneen, ja päätin etsiä netistä tietoa. Avasin koneen, ja pistin netin päälle. Minusta tuntui koko ajan, että joku tuijottaa minua. Se oli maailman inhottavin tunne, minkä tiesin.

Kirjoitin nimen googlen hakukenttään. Nielaisin, ja painoin enteriä. Sanotaanko, että haun tulos ei ollut mieluisa. Ei sitten ollenkaan. 

’’Ryan, minä haluan nähdä, kuinka veresi valuu pitkin vartaloasi…’’ joku kuiskasi taas. Kylmä hiki nousi iholleni. Googlen löytämät sivut Lilithistä puhuivat kaikki samaa: ’’Poikalapsia vahingoittava demoni.’’ Nousin tuolilta nopeasti, ja kuulin sen kaatuvan takanani. Mitä olinkaan tehnyt? Tulisiko demoni riivaamaan minua loppu elämäni? Olisiko niitä vielä enemmän?

En totisesti halunnut uskoa siihen, että olin päästänyt demonin elämääni. Eihän demoneita ole olemassakaan! Se on vain kristinuskon, ja monen muun uskonnon keksimää. Loikkasin sohvan selkänojan yli, ja istuin. Minun oli saatava tietää lisää Lilithistä.

Laitoin sormeni lasin päälle, ja kysyin ääni väristen: ’’Mikä sinä olet?’’ Hetken oli hiljaista. Päätin toistaa kysymykseni: ’’Mikä sinä olet?’’ Lasi liikkui taas. D… E… M… O… N… I. Demoni. Tärisin pelosta, mutta päätin kuitenkin vielä yrittää olla kontaktissa demonin kanssa. ’’Oletko jäänyt kiinni minun elämääni?’’ Lasi liikkui. Vastaus oli ”Yes”. Kauhu valtasi ruumiini.

Nostin sormeni lasilta. Mitä minä nyt tekisin? En voinut antaa Demonin olla elämässäni. Nyt oli vain pakko myöntää itselleen, että olin ollut väärässä. Niin helvetin väärässä. Demoneita oli sittenkin olemassa. Sillä hetkellä toivoin myös enkeleitä olevan.

Yritin rauhoittua, ja menin katsomaan nukkuvatko Oliverin ja Aimeen lapset edelleen. Avasin oven hiljaa, ja katsoin lasten huoneeseen. Kyllä, molemmat tytöt nukkuivat sikeästi. Ajattelin, että he ovat onnekkaita ollessaan tyttöjä. Miksi juuri poikia vahingoittava demoni oli saapunut elämääni? Kuulostaa juuri minun tuurilta.

Laitoin oven kiinni. Tunsin koko ajan, että joku tuijottaa minua. Syöksyin Ouija- laudan luokse, nappasin sen kainalooni ja vein sen komeroon. Hautasin sen kaikkien tavaroiden alle. Toivoin, ettei kukaan löytäisi sitä sieltä, edes Oliver tai Aimee.

Suljin komeron oven, ja hengitin raskaasti sisään ja ulos. Tunsin käden olkapäälläni. Sen jonkun ote puristi minua, ja riuhdoin itseni irti, sen jonkin erittäin kovaa puristavasta otteesta.

Kuulin auton ajavan pihaan, ja juoksin hakemaan tavarani ja kiidin etuovelle. Oliver avasikin oven, ja juoksin hänen ohitseen. ’’RYAN, mihin on noin kiire?’’ Oliver huusi. ’’Kotiin, muistin, että pitäs tehdä yks juttu!’’ vastasin. ’’Miten lapset voi?’’ Aimee kysyi. ’’Hyvin, nukkuvat kuin tukit. Nyt on mentävä. Moi!’’ Juoksin jo kaukana, kun kuulin Oliverin huutavan: ’’Entäs se palkka!?’’

En välittänyt, nyt oli kiire vain nukkumaan. Ehkä heräisin aamulla, ja tämä ahdistus olisi poissa? Mitäs jos ei olisikaan? Mitä jos tämä Lilithiksi esittäytynyt demoni tappaisi minut? En halua kuolla. En vielä. On niin paljon koettavaa.

Näin kotini jo kaukaa, ja lisäsin juoksuuni vauhtia. ’’Älä juokse, voit kaatua ja katkaista jalkasi’’, joku kuiskasi. En välittänyt. Juoksin vain.

Äkkiä selässäni tuntui tönäisy. Horjahdin, mutta en kaatunut, horjahdin ja pysähdyin. Katselin ympärilleni hädissäni. En nähnyt ketään. ’’MITÄ HELVETTIÄ SÄ HALUAT MUSTA!?’’ Huusin. ’’Haluan nähdä sinun kärsimyksen…’’ ääni vastasi. ’’Sori vaan miss demoni, et saa nähdä sitä!’’ raivosin, ja jatkoin juoksua. Vielä muutama metri, ja olisin kotona

Syöksyin ovesta sisään, ja kiipesin rappuset yläkertaan ennätysajassa. Heitin vaatteet pois, ja sukelsin peiton alle. En varmaan koskaan ole ollut niin nopea. Nukahdin välittömästi.

Näin unta. Olin siinä jossain puutarhassa. Katselin ympärilleni, ihastelin paikan väriloistoa. Katseeni kiinnittyi kuitenkin naiseen, joka asteli puiden katveesta lähemmäs minua. Naisen ympärille oli kietoutunut käärme, ja nainen kantoi sitä ylpeän näköisenä. Katselin naista tarkkaillen Hänen vaaleat, pitkät hiuksensa laskeutuivat kauniisti hänen alastonta vartaloaan pitkin.

’’Ryan, tulit luokseni…’’ nainen sanoi. ’’Kuka olet?’’ kysyin naiselta. ’’Olen se, joka oli Aadamin ensimmäinen vaimo. Olen se, joka oli Samaelin avopuoliso. Olen se, joka houkutteli Eevan syntiinlankeemiseen’’, nainen sanoi. ’’Eli kuka?’’ pääsi suustani.

Nainen katsoi minua ja virnisti. ’’Olen Lilith’’, se vastasi lopulta. Kangistuin kauhusta. Lilith asteli lähemmäs minua, ja oli lopulta kosketusetäisyydellä. Oletin, että hän koskee minua jotenkin, mutta ei. Hän laski käärmeensä minun kaulalleni. Käärme alkoi hitaasti kiertyä kaulani ympärille. Lilith nauroi ilkeästi.

Heräsin nauruun. Joku nauroi minun korvani juuressa, joku tuijotti minua. Kylmä hiki oli kastellut minut täysin. ’’Älä tuijota’’, mutisin. Ei auttanut. Tunsin Lilithin katseen edelleen.

Viikot kuluivat, aloin tulla todella väsyneeksi. Joka yö olin herännyt unesta, jossa Lilith oli ollut. Aina tunsin hänen katseensa, missä ikinä olinkin. Se vainosi minua.

Yhtenä yönä kaikki oli toisin. En nähnyt unta Lilithistä… näin unta omasta kuolemastani. Unessa, jäin junan alle. Se ei ollut Lilithin tekosia, se oli oma päätökseni. Heräsin unesta, ja tunsin kädet kurkullani. En tosin nähnyt ketään. Arvasin heti sen olevan Lilith. Näkymätön nainen painoi minua sänkyäni vasten, ja piti kurkustani tiukasti kiinni. En saanut huutoa ulos kurkustani, mutta ihan niin kuin se mitään olisi auttanutkaan? 

Äkkiä Lilith lopetti kuristamisen. Tunsin kuitenkin edelleen sen tuijotuksen. Nousin istumaan sängylläni, ja katsoin ovelle. Joku oli sytyttänyt valon yläkertaan. Katsoin nurkkaan, mistä tunsin Lilithin tuijotuksen tulevan ja kuiskasin sille: ’’Pelkäätkö valoa?’’ En saanut kysymykselleni vastausta.

’’Hiljaisuus on myöntymisen merkki’’, sanoin, ja nousin sängyltä. Demoni, joka pelkää pimeää. Ei voinut olla niin helppoa tapaa päästä demonista eroon. Pitäisi vain aina olla edes pieni valonlähde. Laitoin pöytävaloni päälle.

’’Älä ole hölmö, en pelkää pimeää. Olen elänyt paratiisissakin’’, Lilith sanoi. En viitsinyt vastata. Se ei olisi hyödyttänyt mitään. Demonit valehtelevat aina, joten miksi Lilith puhuisi totta? En usko Lilithiä, en hetkeäkään. Päätin valvoa loppuyön.

Aamun valjetessa, päätin kertoa siskolleni Joannalle tilanteestani. Hän uskoi kaikenmaailman enkeileihin, haamuihin ja demoneihin. Ja tietenkin ennustuksiin. Olin siis hänen vastakohta.

Joanna oli järkyttynyt. Hän sanoi, että jos haluan Lilithin pois elämästäni, ainoa vaihtoehto on manaus. Idioottina tietenkin kysyin, voisiko Joanna tehdä sen. Vastaus oli ehdoton ei.

’’Voitaisiin tarkkailla Lilithin toimintaa viikonloppuna, kun vanhemmat lähtee ulkomaille’’, Joanna ehdotti. Pyörittelin peukaloitani, ja mietin, olisiko se järkevää. Kohdata demoni yksin. ’’Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa’’, Joanna sanoi.

Täytyy myöntää, sisareni oli oikeassa. Ei ollut muutakaan ideaa. Tämä päätettiin tehdä.

Oli vasta maanantai, kun aloitin tuntien laskemisen viikonloppuun. Jokainen yö oli ahdistavampi kuin edellinen, ja joka kerta heräsin unestani Lilithin nauruun. Torstain ja perjantain välisenä yönä luulin kuolevani oikeasti, kun en päässyt irti Lilithin otteesta.

Vihdoinkin vanhempamme lähtivät, ja jäimme Joannan sekä Lilithin kanssa kotiin. Joanna käski minun pyytää Lilithiä liikuttamaan erilaisia esineitä edessämme. Lilith teki työtä käskettyä, mutta minulla oli koko ajan outo olo siitä kaikesta.

’’Ihmeellistä’’, Joanna hihkui. ’’Joo Joanna, jos me nyt tehtäisiin jotain muutakin kun katsottaisiin lentäviä esineitä’’, sanoin närkästyneenä. ’’Totta kai.. anteeksi, innostuin niin’’, Joanna vastasi hämillään. Siskoni pakotti minut keskustelemaan Lilithin kanssa pitkiä keskusteluja, ja minua alkoi totisesti pelottamaan, kun Lilithin ääni alkoi kuulostaa vihaiselta.

’’Joanna… nyt jos käytäisiin kävelyllä, Lilith kuulostaa vihaiselta.’’ Joanna nyökkäsi. Kiskoimme ulkovaatteemme päällemme, ja kuulin Lilithin nauravan ilkeästi. Nyt minun pitäisi olla erityisen varovainen.

Otimme kulkusuunnaksi keskustan. Äkkiä aloin tuntea suurta väsymyksen tunnetta, ja halusin välttämättä pysähtyä läheiselle penkille lepäämään. ’’Hetkinen… Lilith on nainen… joten hän on succubus. Ryan onko Lilith ilmestynyt sinulle todellakin joka yö?’’ Joanna kysyi. Haukottelin ja vastasin: ’’Onhan se.’’ 

Olipa piristävä tieto. Joko minuun sattuisi aivan helvetisti, ja saisin sellaiset vammat mistä en välttämättä koskaan parantuisi TAI kuolisin. Hauskaa. Siis oikeasti. Joanna joutui raahaamaan minut kotiin, koska olin niin väsynyt. Hän kantoi minut sänkyyni, missä nukuin monta tuntia.

Heräsin kipuun. Katsoin rintakehääni… siitä vuosi verta, paljon verta. ’’JOANNA, TUU TÄNNE HETI!’’ Huusin. Yksi raapaisu. Toinen raapaisu. Kolmas, neljäs ja viides. Kipu oli sietämätön. Joanna syöksyi huoneeseeni, ja näki kuinka kynsien jäljet painautuivat ihooni.

Joanna alkoi heti kiljua, ja silloin Lilith tönäisi siskoni ulos huoneesta, ja lukitsi oven. Yritin nousta sängystä, mutta se oli turhaa. Tunsin taas suurta väsymystä, ja silmäluomeni painuivat kiinni. Lilith ei enää raapinut minua.

Näin taas unta Lilithistä. Tämä oli minuakin miellyttävä. Se jopa kiihotti minua. Olimme molemmat alasti.. siis minä ja Lilith. Lilith kosketteli alastonta vartaloani…. ja sitten heräsin. Olin ehkä hieman pettynyt uneni lyhyydestä.

Mutta en herännytkään sängystäni. Näin tunnelin, ja valoa sen päässä. Tiesin, että mikäli näkee tunnelin päässä valoa, sitä kohden ei saisi kävellä. Otin kuitenkin askelia sitä kohti. Kuolinko minä? Oliko Lilith onnistunut uuvuttamaan minut yhdessä päivässä ihan loppuun asti? Vai olinko ollut tavattoman väsynyt siitä asti, kun Lilith oli tullut elämääni?

’’Nyt olet ikuisesti minun, Ryan!’’ Lilith kiljui. Kuuntelin naisen kieroutunutta naurua. ’’Taidat todella olla se, joka johdatteli Eevan syntiinlankeemukseen’’, sanoin. Lilithin nauru hiljeni. ’’Niin toden totta olenkin! Sinulla kävi hyvä tuuri, kun Belial tai Lucifer eivät tulleet sabotoimaan sinun elämääsi’’, Lilith sanoi. ’’Joo, tosi hyvä tuuri. Jos olisin ollut yhtään varovaisempi, en olisi päästänyt sinua elämääni’’, vastasin.

Silloin Lilith ilmestyi eteeni, ja hänen takanaan demonien sotaväki. ’’Meitä on yksi liian vähän. 479 demonia. Yksi tarvitaan vielä, ja armeijani on täydellinen’’, Lilith sanoi. Katsoin demoneita. Niiden katseet pistivät lävitseni. Katsoin taas Lilithiä ja sanoin: ’’Se tarkoittaisi minun kuolemaani?’’ ’’Kyllä’’, Lilith sanoi säälimättä.

Nyökkäsin ja avasin vielä suuni: ’’Ehkä olen ansainnut sen. Mitäs en uskonut.’’ Lilith hymyili, ja veti minut lähelleen. Hän halasi minua, ja minä tyydyin vain haistelemaan hänen hiuksiaan. Lilith tarttui minua pääni molemmilta puolilta.

Kuului kovaääninen naks. Lilith katkaisi niskani.

Kotona Joanna oli päässyt huoneeseeni. Hän oli nähnyt, kuinka olin kouristellut, ja niskani oli mennyt poikki. 

’’DEMONI!  SUCCUBUS! LILITH! Anna veljeni sielu takaisin!’’ Joanna huusi. Ei vastausta. Joanna nyyhkytti ruumiini vieressä. Hän pyysi Lilithiä liikuttamaan esineitä. Ei vastausta.

Demoni oli vienyt minut kokonaan. Se oli minun rangaistukseni siitä, etten uskonut.

Jesaja 34:14 Pyhä Raamattu Siellä erämaan ulvojat ja ulisijat yhtyvät, metsänpeikot toisiansa tapaavat. Siellä yksin öinen syöjätär saa rauhan ja löytää lepopaikan