Case: Creepy Hospital part 1

Jes. Tässäpä tämä eka osa.

Otin hieman vapauden muokata alkuperäistä suunnitelmaa, eli toteuttaa täsmälleen mun unen ja muistiinpanojen mukainen tarina. En kuitenkaan siihen pystynyt.

Olihan se unikin lopulta vaan mun oman pään tuotosta!

Pääasiassa kuitenkin suurin osa on suunnitelman ja unen mukaan tehtyä. Hahmoja oon luonut lisää.

*************

Huokaisin syvään. Katsahdin suurta ovea edessäni ja pohdin, kuinka monta kertaa joutuisin tälläkin vierailulla toistamaan itseäni? Äitini oli saanut Alzheimerin tauti diagnoosin pian sen jälkeen, kun olin alkanut tutkia erilaisia rikoksia - pääasiassa väkivalta-juttuja. Eihän siinä mitään, äiti pärjäsi vielä kotonaan - joka oli tiedettävästi yksi suurimmista kartanoista euroopassa. Onnekseni äiti oli palkannut itselleen apua kartanon ylläpitämiseen, äiti ei olisi pitkään enää jaksanut.

Tuttu sisäkkö-täti tuli avaamaan minulle oven. Nyökkäsin tervehdykseksi. ''Onko äiti makuuhuoneessaan?'' kysyin. ''Kyllä herra. Hän ei ole nyt pariin päivään voinut kauhean hyvin'', sisäkkö vastasi. Huokaisin taas. Pelkäsin äidin alamäen alkavan. Olin ennen poliisiksi ryhtymistä tehnyt vapaaehtoistyötä vanhusten parissa. Dementoituneiden vanhusten. En pitänyt näkemästäni, oikeastaan pelkäsin näkemääni. Enkä pitänyt herroittelusta. Se antoi minulle tunteen, että olen kamalan vanha. Enhän ollut kuin 25-vuotias.

Astelin pitkin kartanon pitkiä käytäviä. Olin kolunnut kaikki kartanon käytävät ollessani tylsistynyt teini. Olin aina varma, että kartanossa kummitteli, sillä luulin aina kuulevani askelia takaani. Luulin myös nähneeni selittämättömiä varjoja. Tiesin kuitenkin olevani aina yksin.

Koputin ovea. ''Sisään'', kuului vaimea ääni. Huokaisin jälleen ja avasin huoneen oven. Äitini makasi vuoteessaan, mutta näytti hyvin voivalta. ''Hei äiti'', sanoin. Äitini katsoi minua pitkään. Hän näytti tunnistavan minut, mutta ilmeestä huomasi, ettei hän ollut varma minusta. Vaikka kutsuin häntä äidiksi. Kyllä tämä tauti on kamala. 

''Kukas sinä oletkaan? Näytät tutulta'', äitini sanoi. ''Äiti, olen poikasi. Dorian. Muistatko?'' kysyin äidiltäni ja istahdin alas. Äitini tutkaili minua hetken. ''Aivan, niinhän sinä oletkin!'' äitini sanoi ja hänen ilmeensä kirkastui.

Kävimme meille tyypillisen keskustelun. Äitini uteli elämästäni - joko olin löytänyt itselleni naisen? Joko olin saanut monta ylennystä? Entäs omistusasunto? Vastaukseni olivat aina samat. Ei, minulla ei ole tyttöystävää. Ei, en ole saanut ylennystä. En ole vielä edes saanut kunnon juttua käsittelyyni. Toki olin jo saanut kiitosta uutterasta tutkijan työstä. Kaikki tutkimani tapaukset päättyivät aina hyvin - oikeus voitti. Ja mitä omistusasuntoon tulee... en ole koskaan edes harkinnut. Tämä keskustelu käytiin kolmesti.

Olimme juuri juoneet kupilliset teetä, kun puhelimeni soi. ''Dorian Walker'', vastasin puhelimeen. ''Hei Walker! Nyt pitäisi äkkiä ilmestyä tänne vanhalle sairaalalle. Hoitajat epäilevät, että täällä käy narkkareita varatamassa potilaiden lääkkeitä. Onhan ne narkkarit aika liukkaita kavereita, osaavat kyllä liikkua...'' ''Wes, tulen niin pian kuin mahdollista'', vastasin työparilleni. Wes innostui yleensä aina, kun jotain sattui vähänkin normaalia poikkeavassa paikassa ja hän pääsi tutkimaan sitä. Tässä tapauksessa purku-uhan alla oleva sairaala oli erittäin jännittävä. Katkaisin puhelun ennen kuin Wes kerkesi sanomaan enää mitään.

Äitini katsoi minua ja huokaisi syvään. ''Taasko sinun pitää mennä?'' äitini kysyi surullisesti. Nyökkäsin. ''Velvollisuus kutsuu'', vastasin. Nousin tuoliltani ja halasin äitiä. ''Minä pelkään Dorian'', äitini sanoi vapisevalla äänellä. Katsahdin äitiäni. ''Mikä sinua pelottaa?'' ''Se, että minä unohdan sinut, kun menet pois'', äitini sanoi vapisevasti. Istuin äitini viereen ja pitelin häntä kädestä kiinni. ''Minä pistän sinut muistamaan minut taas. Vaikka väkisin. Olenhan sen sinulle luvannut'', sanoin ja hymyilin äidilleni. Äitini hyväksyi vastauksen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun käymme tämän läpi. Halasimme vielä hetken. Nousin ylös vuoteelta ja katsahdin vielä äitiäni. ''Nähdään pian'', sanoin. Äitini hymyili minulle. Vilkutin vielä äidilleni hänen makuuhuoneensa ovenraosta.

Nyt työni kutsui. Sanoin heipat äitini sisäkölle ja harpoin pitkin askelin kohti autoani. Avasin oven ja istahdin autooni. Laitoin turvavyön kiinni ja käynnistin autoni. Matka ei olisi pitkä. Muutama kilometri.

Saavuin sairaalan pihaan. Sen julkisivun maali halkeili ja ikkunat olivat tomun peitossa. Katselin rakennusta, enkä ihmetellyt lainkaan miksi se oli purku-uhan alla. Varmasti paikka olisi homeessakin. ''Toivottavasti tuolla ei tarvitse viettää pitkiä aikoja...'' mutisin itsekseni. Vilkaisin vielä hieman ympärilleni. Pihalla oli pari poliisiautoa. Se oli helpotus, ettei minun tarvitsisi olla ensimmäisenä paikalla.

Avasin sairaalan oven. Se narahti ikävästi. ''Saranatkin pitäisi öljytä...'' mutisin jälleen. Wes kuuli oven narahduksen ja hyppi nurkan takaa esiin. ''Hienoa Walker, että pääsit näin nopeasti!'' Wes huudahti. Hänen lyhyet punaiset kiharat kiinnittivät aina huomioni. Kiharat pomppivat hänen päässään kuin vieterit. Olin joskus ehdottanut Wesille, että hän ajaisi päänsä siiliksi, mutta Wes oli pitänyt sitä vitsinä ja naureskeli minun vaaleille pitkille hiuksilleni. Niin tyypillistä Wesiä.

''Hei Walker! Hoitsut kertoi pikaisesti kuulleensa kolinaa 'sieltä sun täältä', eli mitään varmoja takeita murrosta ei ole. Haluaisivat kuitenkin, että vilkaisisimme vähän tarkemmin ympärillemme'', Wes sanoi ja virnisti. Nyökkäsin vastaukseksi.

Pian nurkan takaa ilmestyi nuori hoitaja. ''Hei, te olette varmaan se tutkija?'' ''Kyllä. Voisitko kertoa omin sanoin, mitä täällä on tapahtunut?'' vastasin. ''Olemme kuulleet outoa kolinaa potilaskäytäviltä varsinkin silloin, kun emme itse ole siellä'', hoitaja vastasi. Epäilin tässä vaiheessa hiiriä, en vain viitsinyt sanoa sitä ääneen. Tyttö näytti hieman pelästyneeltä. ''Voisitteko näyttää hieman paikkoja?'' kysyin varovaisesti. Tyttö nyökkäsi ja sanoi: ''mennään ensin potilaskäytävään''.

Tyttö lähti kuljettamaan minua ja Wesiä kohti potilaskäytävää. Käytävä oli pitkä, jonka toisella seinällä oli ikkunoita. Katselin ikkunoista läpi ja en enää miettinyt, miksi nimi oli nimenomaan potilaskäytävä. Ikkunoista näkyi sänkyrivistö, joissa jokaisessa makasi ihminen.

Pysähdyin ja jäin tuijottamaan ikkunaa. Potilaat lasin toisella puolella mölisivät kummallisesti. He olivat äärimmäisen laihoja ja heidän ranteensa olivat taipuneet hassusti. Heidän päänsä pyörivät ja silmät näyttivät elottomilta. Silti he kuitenkin olivat erittäin elossa. ''He ovat syvästi kehitysvammaisia. He ovat täällä saattohoidossa. Eivät enää oikeastaan suostu syömään ja heillä on varmasti suuria kipuja, voimme vain antaa heille väkisin kipulääkkeitä'', sanoi hoitaja-tyttö, joka oli ilmestynyt viereeni. Tyttö näytti surulliselta. ''Ihan kuin he olisivat itse valinneet kuolla...'' sanoin matalalla äänellä. Irrotin katseeni sängyissä makaavista ihmisistä ja ohitin hoitajan. En tainnut olla ihan valmis näkemään tällaista.

Käytävä oli pitkä. Seinän toiselta puolelta kuuluva mölinä soi korvissani. En halunnut katsoa ikkunan toiselle puolelle. ''Tästä alkaakin sitten meidän osaston dementia puoli'', hoitaja sanoi. Nostin katseeni lattiasta ja katsahdin taas ikkunaan. Olin hieman hämilläni näkemästäni: nyt lasin toisella puolella oli ylipainoisia dementikkoja. Ja kun sanon ylipainoisia, todellakin tarkoitan sitä. Potilaille oli ilmeisesti teetetty isommat sängyt, jotta he mahtuisivat niihin. Kuitenkin dementikkojen puoli käytävästä oli hiljainen. ''Teillä on mielenkiintoinen potilasjakauma'', Wes sanoi ehkä jopa hieman huvittuneena. Minä mulkaisin Wesiä. Tämä paikka ei ollut oikea vitsailulle.

Hoitaja johdatti meidät käytävän päähän, jossa oli hoitajien toimisto. ''Saanko hieman katsella ympärilleni?'' kysyin hoitajalta, joka nyökkäsi ja niiasi. Katselin paikkoja hieman hajamielisesti. En pitänyt paikasta ja toivoin, että joku toinen tutkija haluaisi ottaa vastuun tästä tapauksesta. Edelleen kyllä epäilin hiiriä. Ja rottia.

''Walker! Grant! Hienoa, että olette paikalla'', kuulin naisäänen huikkaavan. Moira Lane. Yksikköni esimies. Arvasin jo mitä hänellä oli sanottavana. ''Pojat kuulustelivat jo tämän kerroksen hoitajat. Toisen teistä tarvitsisi vielä hieman tutkia tätä kerrosta ja suunnata ylempiin kerroksiin. Sielläkin on voitu käydä'', Moira sanoi. Huokaisin taas. ''Eikö tämän kerroksen henkilökunta tiedä sitten mitä ylempänä tapahtuu?'' Wes kysyi. Hänellä oli hyvä pointti. ''Ei, ilmeisesti kerrokset ovat kuin eri planeetoilta. Porukka ei tule kuulemma juttuun'', Moira sanoi. 

''Jos Dorian vaikka sitten tukisi ylemmät kerrokset'', Wes ehdotti. Ennen kuin kerkesin edes sanomaan mitään, Moira avasi suunsa: ''Se on hyvä idea. Olisin itse määrännyt Dorianin hoitamaan homman''. Wes näytti voitonriemuiselta. Päätin hieman näpäyttää Wesiä: ''Eli Wes ei siis ole tarpeeksi luotettava, jotta voisi hoitaa homman?'' sanoin ja virnistin, mikä ei ollut minulle ominaista. Wesin leuka loksahti auki. Moiraa nauratti. ''No, kaipa minä menen sitten hommiin'', sanoin ja vedin hanskat käteen. ''Hyvä. Wes sitten voikin kysellä hoitajilta vielä tarkentavia kysymyksiä'', Moira sanoi ja nappasi Wesiä käsivarresta.

Minä jäin selailemaan hoitajien pöydiltä löytyviä papereita. Ne olivat aika pitkälle lääkelistoja. Ilmeisesti vanhoja sellaisia, kun ne oli levitelty pitkin pöytää. Tai sitten joku oli etsinyt jotain. Kuulin takaani kolahduksen. Takanani oli ovi auennut. Aikaisemmin en ollut edes huomannut, että siinä oli ovi. Katsahdin oven raosta. Ovi johti suoraan potilaskäytävälle. Kauempana olevat kuolemaa haluavat kehitysvammaiset olivat kääntäneet päänsä minua kohti. Astuin lähemmäs ovea sulkeakseni sen, kun se yhtäkkiä paiskautui kiinni edestäni.

Juoksin ulos hoitajien toimistosta katsomaan kuka oli paiskannut oven kiinni. Ajattelin jonkun hoitajan pilailevan kustannuksellani. En kuitenkaan nähnyt sänkyrivistössä muita kuin potilaat. Palasin takaisin hoitajien toimistoon. ''Voisiko joku avata tuon oven?'' kysyin hoitajilta ja keskeytin Wesin työn. Yksi mies hoitaja nousi tuoliltaan ja avasi oven potilaskäytävälle. Heti kun ovi oli auki, mies käännähti kannoillaan ja palasi Wesin luokse.  Minä puolestani astuin käytävälle.

Minua karmi. Se, että minun ja näiden ihmisten välillä ei ollut enää seinää tai edes lasia oli kamalinta mitä saatoin sillä hetkellä ajatella. Tuhahdin. ''Ei minun pitäisi pelätä'', sanoin itselleni ja otin askeleen eteenpäin. Askeleeni tömähti lattiaan kovaäänisesti. Tömähdyksen ääni herätti lähimpänä minua makaavan potilaan. Nainen katsoi minua suurilla silmillään ja yritti nousta vuoteesta. Hänen painonsa ei kuitenkaan antanut sitä myöten. Tein pikaisen arvion tilanteesta. Minun ei tarvitsisi pelätä mitään. Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani ja vetäisin hieman happea sisään. Otin lisää askelia. Aina, kun ohitin vuoteen, yksi potilas heräsi.

Tulin pian kohtaan, joka erotti käytävän potilaat toisistaan. Olin todistanut itselleni, että näissä vanhuksissa ei ollut mitään pelättävää. Kuitenkin minua tuijottavat anorektikot olivat ehkä pelottavinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Otin yhden epäröivän askeleen. Samalla hetkellä lähimpänä minua oleva nainen alkoi huutaa kovaan ääneen. Toiseksi lähin nainen osoitti taakseni ja oli järkyttyneen näköinen. Katsahdin taakseni ja en ollut uskoa silmiäni. Takanani oli selittämätön varjo. Varjossa näkyivät vain kädet - laihat kädet. Kädet näyttivät luilta. Niitä reunusti repaleinen kangas. Toisessa kädessä roikkui naru ja toisessa kädessä oli sakset. Katsoin varjoa jähmettyneenä. Varjo avasi sakset ja pian se olikin napsauttanut narun poikki.

Minua lähimpänä olevan naisen huuto lakkasi kuin seinään. Käännyin katsomaan naista. Nainen oli kuollut. Käännyin kannoillani ja otin nopeita askelia kohti hoitajien toimistoa vievää ovea. Se kuitenkin paukahti edestäni kiinni ja jäin lukkojen taakse. Juoksin toiseen päähän käytävää vain todetakseni, että sekin ovi oli lukossa. Juoksin jälleen toiseen päähän ja aloin takoa ovea nyrkeilläni. ''Hei apua! Jäin tänne lukkojen taakse!'' huusin ja paukutin ovea.

Minun ei onneksi kauaa tarvinnut hakata ovea, kun hoitaja tuli avaamaan ovea. Olin yltäpäältä hiessä ja palelin. ''Tuo yksi nainen... taisi kuolla juuri'', sanoin hengästyneenä. Olin vielä hieman shokissa siitä, mitä olin juuri nähnyt. Hoitaja ohitti minut nopeasti sanomatta sanaakaan ja juoksi osoittamani naisen luokse. Nainen oli tosiaan kuollut.

Moira ja Wes astelivat luokseni. ''Onko kaikki hyvin, Walker?'' Wes sanoi hieman ilkikurisesti. Katsahdin Wesiä. ''Kyllä, olen ihan kunnossa. Säikähdin hieman, kun jäin lukkojen taakse'', vastasin. ''Saisinko lasillisen vettä?'' kysyin. Pian Moira kiikuttikin minulle vesilasin. Join vedet yhdellä huikalla. 

Minut valtasi se sama tunne, jonka olin teininä saanut. Se, jonka sain kun talsin pitkin äitini suurta kartanoa. En ollut yksin, vaikka se siltä olisikin näyttänyt. Halusin todella selvittää mistä hoitajien kuulema kolina johtui.

''Noniin. Jatkan toiseen kerrokseen'', sanoin ja marssin kohti rappusia. Olin valmis tähän.

Kirjoitusprojekti!

Moikka moi!

Mulla on tässä tällä hetkellä kirjoitusprojekti meneillään. Se varmaan tulee parissa osassa, koska kirjoitettavaa on ihan hitsin paljon!

Sen verran voin avata tätä projektia, että näin unta tarinan henkilöistä (olin itse päähenkilö, vaikka päähenkilö onkin mies).

Näin myös pian herättyäni unesta uutta unta, jossa kasasin tätä ekaa unta tarinaksi.

Tarina sijoittuu vanhaan, purku-uhan alla olevaan sairaalaan, jossa tapahtuu omituisia.

Mutta, eiköhän mulla ole kohta eka osa tätä valmiina!

Lonely

Yksinäisyys. Päälimmäisin ajatus, alati mielessä. Kavereiden seurassa, olen yksin. Perheeni kanssa, olen yksin. Kaikki vaan lipuu ohitse, varoittamatta. Mikään ei kiinnosta ja jos kiinnostaa, en kykene lähtemään asian äärelle, jään paikoilleni.

Olen mielestäni ihan normaali, ei minussa kai mitään poikkeavaa ole. Nykypäivänä on ihan normaalia olla hieman ylipainoinen, vaikka sairastahan se on. Silmälasien käyttökin on ihan normaalia nykyään.

En muista, milloin synkkämielisyyteni alkoi. Muistan vain miten se alkoi. Vanhempani riitelivät jatkuvasti ja purkivat pahan olonsa minuun, kun toinen vanhemmitani oli lähtenyt ovet paukkuen omille teilleen. Äitini huoritteli. Isäni ilmoitti minun olevan kelvoton. Asioista kyllä puhuttiin vanhempieni eron jälkeen, mutta vahinko oli tapahtunut - olin rikki.

Seurustelinkin jossain vaiheessa. Kuitenkin rikkinäisyyteni sai senkin suhteen hajoamaan. Meillä oli unelmia ja suunnitelmia, jotka olivat jo melkein käymässä toteen, kunhan olisin saanut ammattikouluni ajoissa valmiiksi. Sekin on jäänyt jumittamaan paikalleen, opettajat vaativat minulta palauttamattomia koulutehtäviä, joita en vain saa tehtyä.

Harva viitsii minun kanssani enää hengailla montaa tuntia, niin kuin ennen tehtiin. Juoruttiin, käytiin shoppailemassa ja kahvilla, koitettiin parantaa maailmaa. Joskus yökyläiltiin, joskus sekoiltiin puistoissa ja aiheutettiin pahennusta muissa ihmisissä.

Vaikka edelleen kaverit soittavat ja tulevat kylään, tunnen oloni surkeaksi ja yksinäiseksi. Kaverit ovat koittaneet piristää minua - tuloksetta, olenhan rikki.

Olen niin rikki näistä surullisista tunteista, etten pääse itse korjaamaan itseäni. Olen kuin eläin, joka on ajettu nurkkaan, jonka jälkeen se otetaan kiinni. Sitten se tapetaan ja siitä tehdään ihmiselle jotain hyödyllistä, esimerkiksi hanskat.

Olen kuin ihminen jumissa kivivyöryn alla. Ehkä jonain päivänä joku auttaa minua korjaamaan itseni ja nousen raunioistani uutena ihmisenä. Jaksan innostua ajatuksesta, mutten itse pysty nostamaan sitä surun määrää päältäni.

Mutta jonain päivänä... minä pystyn.

Inspiraatio on jälleen hukassa!

Heippa hei! Edellisestä täysin itsekirjoittamasta tarinasta onkin vierähtänyt jo jonkin verran aikaa, joten nyt kerään pieniä ideoita.

Mun päässä on jo semmonen tarina, missä on hieman kaunisteltuna kerrottuna tämän hetken rakkauselämästä (nimet muutettu jne.), mutta mun tekis mieli luoda joku tarina, jota voisin kirjottaa muutamankin osan verran, en vaan keksi mikä olisi aihe. Jos ideoita löytyy jolta kulta, mua saa auttaa, tykkäisin todella!

Haluaisin yrittää luoda yhtä nerokkaan tarinan, mitä Nightwish loi Imaginaerumiin!

What the fuck, again?

Nonnih, kun kaveri nyt vihdoin ja viimein kerkesi/muisti laittaa tän tarinan ''julkiseksi'' facebookissa, niin aattelin heittää tän kans tänne, koska olin mukana kirjoittamassa tätä.
Elikkä, ostettiin yhdelle kaverille ''piristeeksi'' H.C Andersenin satu Tuhma-Jussi yhdeltä huotsikalta ja täähän oli semmonen lasten pieni kirja. Kuitenkin jotta saatais siitä aikuisempi, me päätettiin vähän muokata tarinaa.
Tarina sisältää muutaman piilotetun inside läpän.

******************************************


Olipa kerran vanha sutenööri jolla oli kolme poikaa. Kaksi vanhinta poikaa olivat saamattomia rrrrunkkareita. Koskapa kuninkaantytär oli ilmoittanut haluavansa seksiorjakseen miehen, joka oli sukkela suustaan ja nokkela kieleltään, sutenöörin kaksi vanhinta poikaa päättivät naida prinsessaa. Vanhin poika osasi nimittäin ulkoa koko Kama sutran. 

Toiseksi vanhin taas tunsi tarkalleen kaikki pornotähdet. Kumpainenkin heistä tuumi:"Minä saan varmasti", mutta pojat saivat vain isältään. 

"Minnekäs te olette noin pyntättyinä menossa?" kysyi kolmas, nuoorin veli. Häntä kutsuttiin Tuhmaksi Jussiksi, sillä hän ei tiennyt mistään mitään. 

Veljet vastasivat: "Aiomme naida kuninkaantytärtä." Siihen Tuhma Jussi tuumasi: "Hip-hei, minä tulen . Isä anna minullekin! Minäkin haluan naimaan! Jos kuninkaantytär huolii minut, niin hyvä on! Ja jos ei huoli, niin saan kuitenkin!" 

Sutenööri ei antanut nuorimmalle pojalleen, mutta Tuhma Jussi otti ratsukseen oman pukkinsa ja lähti matkaan. "Huhuu!" huuteli Tuhma Jussi. "Täältä minä tulen! Katsokaa, mitä löysin tieltä!" "Hölmö!" tuhahtivat veljet. "Sehän on kuollut dino. Mitä sinä sillä teet?" "Minä annan kuninkaantyttärelle", Tuhma Jussi hihkui riemuissaan. "Toki, anna ihmeessä", veljet nauroivat ja jatkoivat matkaansa.

"Huhuu!" huuteli Tuhma Jussi. "Täältä minä tulen! Katsokaa, mitä löysin!"

"Tomppeli!" sanoivat veljet. "Sehän on vanha kaalimato. Annatko senkin kuninkaantyttärelle?" "Tietenkin!" vastasi Tuhma Jussi. Veljet hymähtivät toisilleen ja jatkoivat matkaansa. "Huhuu! Täältä minä tulen!" huusi Tuhma Jussi taas. "Nyt löysin jotain, josta kuninkaantytär ilahtuu ikihyviksi!"  "Hyi, sehän on spermaa!" parahtivat veljet. "Niin. Ja kaikkein hienointa ja pehmeintä laatua onkin!" kehui Tuhma Jussi ja runkkasi sitten taskunsa täyteen.

Veljet laukkasivat hienoilla hevosillaan ja olivat perillä linnassa tuntia ennen Jussia. Kaikki runkkarit saivat numeron, ja heidän piti asettua riviin odottamaan.

Jokaiselle ujolle runkkarille prinsessa tiuskaisi tylysti: "Ei kelpaa. GRILLIIN!"

Sutenöörin vanhin poika saapui upeasti koristeltuun saliin, jossa kuninkaantytär vastaanotti runkkareita haarat auki. Ikkunan vieressä seisoi pullea pormestari ja kolme kirjuria. He kuvasivat ylös kaiken, mitä kuninkaantytär ja runkkarit tekivät. Puuhat pantaisiin nettiin. 

"Onpa täällä kuuma!" sanoi veljeksistä se, joka osasi Kama sutran ulkoa.

"Meillä paistetaan tänään poikia", vastasi kuninkaantytär.

"Mitä helvettiä?" hämmentynyt runkkari kakisteli. 

"Ei kelpaa tuhkamunat!" kivahti kuninkaantytär. "GRILLIIN!"

"Täällähän on kuuma!" sanoi vuorostaan toinen veljeksistä astuessaan sisään.

"Niin, meillä paistetaan tänään poikia", totesi kuninkaantytär jälleen, "Mitä vittua?" runkkari äimisteli, ja kirjurit kuvasivat sen kameroihinsa. "Ei kelpaa!" kuninkaantytär sanoi. "GRILLIIN!"

Mutta sitten sisään tuli Tuhma Jussi pukillaan! "Oletpa sinä kuuma!" hän huudahti.

"Niin, koska meillä paistetaan tänään poikia", kuninkaantytär vastasi. "No sattuipa sopivasti! Sitten saan  samalla dinoni tyydytetyksi", Tuhma Jussi tuumasi. "Saisit kyllä, mutta valitettavasti meillä ei ole huoria sille", pahoitteli kuninkaantytär. "Ei haittaa, minulla on!" sanoi Tuhma Jussi. Hän kaivoi kaalimatonsa esille. "Siitähän saamme kokonaisen orgian!" innostui kuninkaantytär. "Mutta entä kastike?"

"Minulla on yllin kyllin kastiketta!" ilmoitti Tuhma Jussi ja kaivoi spermaa taskuistaan.

"Tästä minä pidän!" nauroi kuninkaantytär. "Olet sukkela suustasi! Sinua minä haluan! Mutta tiedätkös, että kirjurit kuvasivat  kaiken. Huomenna puuhamme julkaistaan netissä. Pormestari varmasti pöyristyy, sillä hän on parantumaton impotentti pedofiili!" prinsessa hihitti.

Pormestari näytti siltä kuin ei olisi kuullut sanaakaan.

"Juu-u, pormestari ansaitsee tietysti parhaat palat orgiastamme!" Tuhma Jussi sanoi tomerasti.

Hän tyhjensi taskunsa ja heitti kaikki spermat päin pormestarin kasvoja. "Mainiota!" kikatti kuninkaantytär. "Tuota minäkin haluan naamalleni!"

Niin Tuhmasta Jussista tuli Jammu Setä. Hän sai huoran, orgasmin, ja uuden kaalimadon.

Ainankin netissä näytettiin niin!

Fight of the seasons

Puoliväkisin kirjoitettu SATU mun opinnäytettä varten. Tän tarinan tulee kuulemaan 7-10 vuotiaat autistilapset, sekä 18 ''normaalia'' lasta. Melkeen lähdin tappolinjalle tässäkin tarinassa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin kirjottamaan tarinan, jossa kukaan ei kuole! Hurraa!!!

Mun aivot on puuroa tän jälkeen. En kirjota taas vähään aikaan satuja. *****************************


Kauan sitten, neljä vuodenaikaa elivät sulassa sovussa. Talvi, Kevät, Kesä ja syksy, neljä niin erilaista vuodenaikaa kisailivat keskenään omien vuodenaikojensa kauneudella. Kaikkialla maailmassa vallitsi vain yksi vuoden aika kerrallaan.

Talvi oli kylmä ja julma ja hän halusi luoda jäätäviä metsiä, kylmiä aukioita. Talvi piti pimeydestä, joten hän loi myös omasta vuodenajastaan pimeän. Talvi ajatteli pitkälti vain itseään, eikä suostunut näkemään muiden vuodenajoissa mitään hyvää.

Kevään tärkein tehtävä oli heräättää luonto talviunestaan. Muut vuodenajat kadehtivat Kevään iloista tanssahtelua ja Kevään jalkojen alla saattoi nähdä ruohon vihertyvän ja kukkien alkavan kasvaa. Kevät oli luonteeltaan iloinen ja energinen ja ajatteli kaikista pelkkää hyvää.

Kevään sisko, Kesä oli taas rauhallinen sisareensa verrattuna. Kesän tehtävänä oli pitää luonto kauneimmillaan ja lämmittää vedet. Kesän tärkeä tehtävä oli myös valvoa eläinten ja hyönteisten hyvinvointia ja tarjota niille paljon ravintoa.

Syksy puolestaan oli vanha mies. Syksyn vuoron tullessa Kesä oli aina surullinen, sillä hän ei olisi halunnut Syksyn vievän puiden lehdistä kaunista vihreää väriä. Talven tavoin Syksykin piti hämärästä, joten tämä päätti tehdä vuodenajastaan värien loiston hämäriin iltoihin. Syksyllä oli tapana sytyttää Kevään ja Kesän kanssa kynttilöitä muistuttamaan vuoden valoisista ajoista.

Vuodenajat olivat sopineet keskenään, että Talven aikaa olisi joulu-, tammi- ja helmikuu, Kevään aikaa olisi maalis-, huhti- ja toukokuu. Kesä loihitsi luontoon väriä kesä-, heinä- ja elokuun ajan ja Syksyn ruska kestäisi syys-, loka- ja marraskuun. Oli myös sovittu, että vain yhdellä vuodenajalla kerrallaan on kaikkien taikavoimat käytössä, jotta vuodenajasta tulisi täydellinen.

Maaliskuu kolkutteli jo ovella, kun Talvi huomasi haluavansa jatkaa vuodenaikaansa pidemmän ajan. Talvi oli itsekäs, eikä hän millään haluaisi tänä vuonna antaa muille vuodenajoille mahdollisuutta. Oikeastaan hän ei haluaisi antaa muille vuodenajoille mahdollisuutta näyttää taitojaan enää koskaan! Niinpä Talvi loihti runsaita lumisateita ympäri maailmaa ja nauroi ilkeästi jäisessä linnassaan.

Kevään alkaessa heräämään, hän huomasi yllätyksekseen ulkona satavan lunta. Kevät juoksi kalenterilleen ja hän huomasi, että oltiin jo huhtikuun puolella! Talvi ei ollut tullut luovuttamaan voimia Keväälle!

Kevät kuitenkin ajatteli, että hänen siskonsa Kesä antaisi varmasti hieman aikaa omasta ajastaan, sillä pitäisihän luonto kevyesti herätellä ennen kuin se voisi puhjeta täyteen loistoonsa ja ehkä Talvi olisi vain myöhässä, ehkä Talvi toisi voimat Keväälle pian. Kevät tanssahteli Kesän luokse ja kysyi: ''Sisko-kulta, saisinko hieman aikaa sinun vuodenajastasi, jotta voisin herättää luonnon uniltansa?'' Kesä katsoi sisartaan ja vastasi: ''Voi pieni siskoni Kevät, en millään voi antaa sinulle omasta ajastani.'' Kevät katsoi Kesää ja avasi jälleen suunsa: ''Jos minä menisin kysymään vanhalta Syksyltä? Ehkä hän voisi suostua antamaan omasta ajastaan sinulle, jotta saisin sinun ajastasi pienen suikaleen? Voi sisko, voisin tosiaan tehdä niin!'' Kesä vastasi: ''Voi pieni siskoni Kevät, minähän sanoin, että en voi luovuttaa omasta ajastani sinulle vähääkään, eikä Syksy voi antaa sinulle omaa aikaansa, sillä minä olen teidän välissänne. Sinun täytyy mennä puhumaan Talven kanssa.''

Tähän päätökseen Kevät ei ollut täysin tyytyväinen: Kevät pelkäsi Talvea enemmän kuin mitään muuta tämän ilkeyden ja julmuuden vuoksi. Kevät kuitenkin lähti hyppelehtimään Talven luokse. Lumisade ja korkea lumikinos hidastivat Kevään matkaa ja Kevät yrittikin koko matkan saada pienillä voimillaan pilvet siirtymään auringon edestä, mutta Talven voima oli niin mahtava, ettei Kevät pystynyt auttamaan aurinkoa pois pilvien takaa.

Kevät oli jo lähes Talven luona, kun vanha Syksy tuli vastaan. ''Voi pikkuinen kevät, mitä sinä täällä teet, ankaran Talven mailla?'' Syksy kysyi. ''Voi vanha Syksy! Nyt on jo huhtikuu ja Talvi ei ole tullut luovuttamaan voimia minulle, joten minun täytyy tehdä tämä matka!'' Syksy katsoi Kevättä. Kevät hytisi kylmyydestä ja iloiset värit hänen päällään alkoivat muuttua jäisiksi. Syksy riisui lehtiviittansa päältään ja laittoi sen pienen Kevään ylle. ''Noin tyttöseni, nyt et palellu'', Syksy sanoi. Syksyn antama lehtiviitta oli aivan liian suuri pienen Kevään ylle, mutta Kevät tunsi lämmön palaavan päästä aina varpaisiin asti. ''Kiitos Syksy! Jatkan tästä Talven luokse'', Kevät sanoi jo hieman pirteämmin. Syksy jäi vilkuttamaan pienelle Keväälle, joka matkasi kohti Talven jäälinnaa.

Pienen kävelymatkan jälkeen Kevät näki Talven jäälinnan. Kevät hymyili hieman ja katsoi taakseen. Syksy oli jo aikaa sitten kadonnut näköpiiristä, mutta Syksyn antama lehtiviitta lämmitti edelleen Kevättä. Syksy oli aina ollut hyvin ystävällinen.

Kevät pääsi Talven jäälinnan luokse ja Kevät alkoi kolkuttamaan linnan jäistä ovea. ''Jäinen Talvi, pieni Kevät täällä huutelee! Avaa minulle linnasi portti, tulin tapaamaan sinua!'' Kevät huusi. Silloin Talvi ilmestyi portin yläpuolella olevalle parvekkeelle. ''Voi pikkuinen Kevät, turhaan teit matkasi! En aio luopua voimistani koskaan! Nyt te kaikki saatte kokea ikuisen Talven, ikuisen purevan pakkasen, ikuisen pimeyden!'' Talvi sanoi.

''Voi Talvi, kuinka saatat olla noin itsekäs? Oletko ajatellut eläimiä, joiden turkin väri vaihtuu valkoisesta taas ruskeaan? Ne ovat saalistajien armoilla! Entäs nuo jäiset kukat. Kuinka saisit jäädytettyä kukkia, ellen minä ja sisareni Kesä auttaisi kukkia elämään läpi vuoden lämpimien vuodenaikojen?'' Kevät kysyi itkien. Talvi katsoi Kevättä ilkeästi nauraen: ''Voi pieni Kevät, voin luoda jäästä mitä vain! En tarvitse kukkianne!''

Kevät ei saanut enää sanaa suustaan. Hän oli niin pettynyt Talven tekosiin ja eikä pieni Kevät edes keksinyt enää mitään sanottavaa, jolla Talvi saataisiin vakuutettua, että kaikkia vuoden aikoja tarvittaisiin.
Silloin paikalle tulivat Kesä ja Syksy. Kesä asettui heti pikkusiskonsa vierelle ja sanoi Talvelle: ''Olemme kaikki yhtä tärkeitä ihmisille ja eläimille. Me luomme kaikille joka vuosi kerta toisensa järkeen erilaisia ympäristöjä. Usko nyt Talvi hyvä, nyt on pienen Kevään vuoro''. Talvi vain nauroi ilkeää nauruaan. Talvella ei ollut aikomustakaan kuunnella Kesän tai Kevään puhetta. Heidän puheensa oli itseasiassa pelkkää hölynpölyä.

Syksy, tuo vanha viisas mies avasi suunsa: ''Emmekö voisi jakaa maailmaa sekä voimia? Osassa maailmaa voisi olla pidempi talvi, osassa taas pidempi kesä ja niin edelleen?'' Silloin Talven nauru hiljeni. Talvi tosiaan alkoi miettiä mahdollisuutta pitemmästä ajastaan. Sehän tarkoittaisi sitä, että hän voisi muokata tietystä alueesta karua talvista erämäätä, ja vaikuttaa myös muiden alueiden vuodenaikaan.
Talvi katosi parvekkeelta ja avasi pian linnansa portit. Talvi hymyili muille vuodenajoille ensimmäistä kertaa ja sanoi: ''Se kuulostaa hyvälle, mutta minä saan ensimmäisenä päättää missä Talvi vallitsee!'' Muut vuodenajat hyväksyivät Talven ehdotuksen. Talvi asettui pohjoiseen ja Kesä etelään. Kevät ja Syksy vaeltelivat idästä länteen aina alueiden olosuhteiden mukaan.

Pikkuinen Kevät oli tyytyväinen matkastaan Talven luo. Nyt se tiesi millainen vuodenaika Talvi oli eikä pelännyt sitä enää. Talvi puhalsi kylmiä tuulia pohjoisessa ja Talven perässä tanssahteli pikkuinen Kevät herättäen Talven taakse jäänyttä luontoa heräämään, Kesä lämmitti Kevään takana vesiä ja auttaen eläimiä ja hyönteisiä saamaan ruokansa ja Syksy vaelsi Kesän perässä muuttaen luonnon värit vihreästä punaiseen ja kultaan.

Returning to Moria

HAHAA! Löysinpäs tämänkin jatko-osat! Eli tässä on taas jatkoa tarinalle ''Moria''. Tää on myös kirjotettu joskus 12-vuotiaana. Pikkusen taas muokannu tästä ns. paremman version, mutta menkööt!


*********************************************************

Olipa kerran... taas jälleen lapset nimeltä Emily ja Emmet. Siis ne samat lapset, jotka pelastivat Morian. ''Siitä on jo vuosi, kun olimme Moriassa'', sanoi Emily. ''Niinpä näkyy'', Emmet vastasi, joka silmäili kalenteriaan. ''Ehkä meidän pitäisi käydä siellä joskus, vaikka vain katsomassa, että siellä on kaikki hyvin'', Emily pohti ääneen. ''Taisit lukea ajatukseni'', Emmet totesi hymyillen.

He pohtivat hetken, kuinka pääsisivät takaisin Moriaan, mutta silloin Emily keksi: ''Mogwai antoi meille nämä amuletit, joilla voimme palata takaisin Moriaan. Voisimme kokeilla niitä.'' Emmet empi hetken ja vastasi: ''Mielestäni meidän pitäisi kuitenkin käyttää sitä Valkoista porttia, mikä on koulun kellarissa.'' Emily nyökkäsi, koska tiesi amulettien käytön voivan olla vaarallista. Lapset sopivat, että he käyttäisivät porttia seuraavana päivänä välitunnin aikana.

Emily ja Emmet tapasivat kellariin johtavan oven luona. He avasivat kellarin oven ja varmistivat, ettei kukaan nähnyt heitä. Kun reitti oli selvä, he pujahtivat kellariin. Emily ja Emmet joutuivat toden teolla raivata tavaroita pois portin edestä, sillä he olivat edellisen Morian reissun jälkeen peittäneet sen niin hyvin, ettei kukaan olisi porttia löytänyt. Myös muut oppilaat ja henkilökunta olivat vieneet kellariin kaiken maailman tavaroita. Lopulta raskas urakka oli saatu suoritetuksi ja he näkivät edessään Valkoisen portin. Se avautui heidän edessään ja niin lapset palasivat Moriaan.

Emily ja Emmet katselivat ympärilleen. He huomasivat, että he olivat siinä samassa kylässä, johon he olivat joutuneet, kun ensimmäisen kerran kävivät Moriassa. Toki muutoksiakin oli tapahtunut: koko kylä oli korjattu.

Emmet tökkäisi Emilyä ja osoitti eteenpäin. Emmet oli huomannut heidän edessään käyskentelevän menninkäisen, joka sattui olemaan varsin tuttu kaveri. Se oli saattanut kasvaa sentin tai pari, mutta sama vanha menninkäinen se oli. Emilyn oli pakko huutaa menninkäiselle: ''ARNOLD!''

Arnold käännähti ympäri ja hieraisi silmiään. Hetken näytti siltä, että Arnold yritti pakottaa sanat ulos suustaan. Lopulta se saikin äänensä kuuluviin ja kiljaisi nopeasti ilosta ja juoksi kohti Emilyä ja Emmetiä. ''Siitäpä on niin pitkä aika! On ollut ikävä!'' se riemuitsi.

''Niin tosiaa on ja täälläkin on paikat saatu kuntoon'', Emmet tokaisi. Arnold nyökkäsi. ''Mikset muuten ole metsässä? Siellähän on sinun kotisi'', Emily kysyi. ''Ei siellä asuisi enää hullukaan'', Arnold sanoi erittäin synkkänä. ''Mitä on tapahtunut?'' Emily henkäisi. ''Parempi jutella tästä jossain muualla kuin ulkona.. Se voi kuulla'', Arnold kuiskasi. Menninkäinen lähti johdattelemaan lapsia kohti taloa, jossa he olivat nähneet ensimmäisen riiviön.

Talossa Arnold kipitti kohti rappusia ja huusi: ''Kuningas Antonio, palasin!' Kuului yskäisy, joka suorastaan vaati katsomaan sen tulosuuntaan. Emily ja Emmet katsoivat rappusiin, joiden yläpäässä seisoi noin kaksikymmentä senttiä Arnoldia pidempi menninkäinen. Se lähti laskeutumaan rappusia ja silloin Arnold kumarsi oikein syvään. ''Sanohan Arnold, keitä nämä lapset ovat?'' Kuningas Antonio kysyi osoittaen Emilyä ja Emmetiä. ''He ovat ne lapset, jotka pelastivat Morian, silloin kun te olitte poissa. He ovat Emily ja Emmet'', Arnold vastasi ja kumarsi edelleen. ''Ei tarvitse enää kumartaa'', Antonio sanoi.

''Kuningas Antonio, miksi menninkäiset eivät asu enää metsässä?'' Emmet kysyi. Antonio huokaisi. ''Syy on suuri ongelma ja ongelma on vaikea ratkaista. Jonkin aikaa sitten metsään hyökkäsi lohikäärme. Monet ovat yrittäneet karkoittaa sitä, saaden surmansa. Yksi kuolleista oli hyvä ystäväni, keijujen kuningas Sikojuuri'', Antonio sanoi. Emily löi käden suunsa eteen. ''Oikeasti.. Sikojuuri on kuollut?'' Emmet henkäisi. ''Valitettavasti hän ja hänen keijuarmeijansa eivät mahtaneet mitään. Heillä oli apunaan urhea Mogwai, joka haavoittui pahasti'', Antonio sanoi surullisena.

''MITÄ?!'' Emmet huusi järkyttyneenä ''Missä hän on?'' ''Tunnette siis Mogwain? Ja taisitte tuntea Sikojuurenkin?'' Antonio kysyi. ''Kyllä'', Emily vastasi erittäin hiljaisella äänellä. Emmet huomasi, että tyttö pidätti itkua. Emmet halasi Emilyä ja katsahti kuningas Antoniota. ''Mogwai ja kuningas Sikojuuri auttoivat meitä taistelussa niitä riiviöitä ja sydämettömiä sotureita vastaan... Milloin he hyökkäsivät lohikäärmeen kimppuun?'' ''Pari viikkoa sitten'', Antonio sanoi harmissaan.

''Kunpa olisimme olleet täällä silloin, olisimme ehkä voineet pysäyttää Sikojuuren ja laatia hänen kanssaan suunnitelman'', Emily nyyhki. ''Sitä ei voi tietää.. Haluatte varmaankin tietää missä urhea Mogwai on'', Antonio sanoi. Emmet nyökkäsi ja päästi irti Emilystä.

Antonio katsahti Arnoldia, joka kumarsi pikaisesti ja sanoi: ''Minä näytän missä hän on.'' Arnold lähti jälleen kerran näyttämään tietä ja lapset seurasivat häntä. He kulkivat sairaalaosastolle. Arnold osoitti huoneen perälle. Emily ja Emmet juoksivat sängyn luo ja järkyttyivät. He olettivat näkevänsä sen saman karvapallon, mitä he olivat tottuneet näkemään, mutta ei. Heidän edessään makasi riiviö. Mogwai avasi punaiset silmänsä. ''Näenkö unta..?'' se kysyi heikolla äänellä ''Emily..? Emmet..?'' ''Kyllä vaan kamu'', Emmet sanoi rauhallisella äänellä ''Mitä sinulle on tapahtunut? Näytät riiviölle.''

''Ettekö tienneet, että Mogwaista tuli riiviö, koska se oli hänen kohtalonsa?'' Kysyi hento ääni. Se kuului kuningatar Maryaanille, keijujen kuningattarelle. ''Maryaana? Kuinka te olette täällä?'' Emily henkäisi. ''Muutin tänne keijujen valtakunnan tuhouduttua'', Maryaana vastasi surullisena ''Milloin te tulitte?'' ''Noin puoli tuntia sitten'' Emmet sanoi päästämättä katsettaan irti Mogwaista ''Mutta kuinka tämä on Mogwain kohtalo?'' ''Koska hän kuuluu riiviö-heimoon'', Maryaana vastasi. Mogwai nyökkäsi Emmetille. ''Olisi pitänyt silloin kertoa teille...'' Mogwai sanoi heikolla äänellä. ''Voi Mogwai...'' Emily kuiskasi. ''Hänen täytyy saada levätä'', Maryaana sanoi hiljaa.

He jättivät Mogwain lepäämään ja Maryaana lähti omaan huoneeseensa. ''Jäättekö te tänne?'' Arnold kysyi. Emily ja Emmet katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät. ''Jäämme'', Emmet vastasi. ''Hienoa, autatteko sen pahuksen lohikäärmeen hoitelussa?'' Arnod kysyi hiljaa. ''Teemme parhaamme'', Emmet lupasi. Arnold hymyili. ''Näytän teille teidän huoneet'', se sanoi ja lähti kipittämään yläkertaan.

Metsästä kuului karjaisu. Emilyyn nousi paniikki ja hän kiljaisi: ''MIKÄ SE OLI?'' Arnold siirsi katseen lattiaan ja sanoi: ''Larxene... Se lohikäärme. varmaan joku mörkö astui sen tielle... Emmet, tässä on sinun huoneesi ja Emily... tuo viereinen on sinun.''

''Minkä näköinen tämä Larxene on?'' Emily kysyi. ''Iso tietysti. Musta väriltään. Isot hampaat. Hännässä piikkejä. Liekit 50 metriä pitkät, ainakin... Näin kuulopuheiden perusteella'', Arnold vikisi. ''Eli helppoa tästä ei tule'', Emmet sanoi. Arnold pudisti päätään ja toivotti Emilylle ja Emmetille hyvää yötä.

Aamulla herätys oli aikaisin. Arnold johdatteli Emilyn ja Emmetin asevarastolle ja ojensi Emilylle jousipyssyn ja nuolet, sekä Emmetile miekan ja kilven. ''Mutta saatatte joutua korvaamaan toistenne kykyjä... Emily, otat myös miekan ja kilven, Emmet sinä otat myös jousipyssyn ja nuolet'', Arnold sanoi ''Lähdemme kohta metsään''. Emily ja Emmet nyökkäsivät epävarmoina. Arnold nappasi hyllystä pienen miekan ja sen saman pienen pullon, joka hänellä oli viimeksikin, kun Emily ja Emmet olivat Moriassa

Arnold katsahti lapsiin ja lähti johdattamaan heitä ulos asevarastosta. Kolmikko päätyi lopulta ovelle, jonka Arnold avasi. ''Tässä on sitten aika pitkä käytävä'', Arnold sanoi ja lähti kävelemään sitä pitkin. Emily ja Emmet seurasivat pientä menninkäistä.

Pitkä kävelymatka johti heidät ulos, tarkalleen ottaen metsään. Heti, he kuulivat karjaisun. Emily säpsähti ja alkoi katsella ympärilleen. ''Se on se Larxene..?'' Emmet sanoi. Arnold ei vastannut. ''Arnold?'' Emmet sanoi ja alkoi etsiä menninkäistä katseellaan, tuloksetta. ''Mihin yksi menninkäinen voi livetä noin nopeasti?'' Emmet kysyi hiljaa. ''En tiedä, meidän pitäisi löytää hänet ennen Larxenea'', Emily kuiskasi. Emmet lähti kulkemaan edellä.

Äkkipysähdys. ''Miksi sinä pysähdyit?'' Emily tivasi. ''Koska Larxene on suoraan edessämme'', Emmet sanoi. Emily ja Emmet menivät puiden taakse piiloon. ''Aika kerrata lohikäärmeiden heikot paikat'', Emmet kuiskasi. ''Kainalot ovat heikot kohdat..'' Emily mietti ''Katso Larxenen jalkoihin''.

Emmet katsahti Larxenen jalkoihin ja näki Arnoldin kököttävän sen edessä. ''Ai, tuonne se livahti'', Emmet totesi. Samalla hetkellä Larxenen silmät avautuivat. Se nousi takajaloilleen ja alkoi karjua. Lohikäärme oli ainakin 13 metriä pitkä, ellei jopa pidempi. Se syöksi tulta juuri niiden puiden ohi, joiden takana Emily ja Emmet olivat piilossa. ''En ajatellut, että joudumme taistelemaan näin nopeasti ja ilman suunnitelmaa!'' Emily huusi. ''En minäkään!'' Emmet huusi ja lähti juoksemaan kohti Arnoldia ja nappasi tämän hiuksista kiinni.

Arnold rääkäisi ja yritti riuhtoa itsensä irti Emmetin otteesta. ''Miksi lähdit ilman meitä?'' Emmet kysyi ja pinkoi eteenpäin. ''Jotta voisin olla ensimmäisenä paikalla!'' Arnold huusi. Emmet etsi katseellaan piilopaikkaa ja huomasi samassa Emilyn kiivenneen puuhun ja tämän olevan ampumisvalmiudessa.

Larxene huomasi Emilyn ja se sanoi: ''Typerä lapsi, vaikka onnistuit pelastamaan Morian viime kerralla, niin tällä kertaa et siihen pysty. Vaikka osuisitkin minuun, en kuole!'' ''Niin varmaan!'' Emily vastasi itsevarmana ja tähtäsi Larxenea silmiin. Larxene katsoi Emilyä: ''Mitä aiot?'' ''Arvaa'', Emily vastasi virnistäen. Emily ampui Larxenea silmään ja se karjahti tuskasta. ''PAHUKSEN KAKARA!!!''

''Onneksi se ei ole mikään viisas...'' Arnold kuiskasi Emmetille. Emmet tyytyi nyökkäämään vastaukseksi. ''MITÄ MOGWAI TÄÄLLÄ TEKEE?'' Arnold rääkäisi ja osoitti lohikäärmeen jalkoihin. Emmetin ja Emilyn katseet kiinnittyivät Mogwaihin heti. ''MOGWAI, PAKENE SIELTÄ!!'' Emily huusi.

Mogwai kääntyi katsomaan Emilyä surullisesti ja se pudisti päätään. Se yritti purra Larxenea jalkaan, mutta lohikäärme sai sen riuhdottua irti. Mogwai kaatoi monta puuta lohikäärmeen käyttämästä voimasta ja osui lopulta kallioon. Puu kaatui. RÄKS! ''EIIIIIII!!!!!'' Emmet karjui. Mogwai oli jäänyt puun alle.

''Larxene, katsoppas alas!'' Emmet huusi vihaisena. Larxene katsoi toisella silmällään poikaa. ''Oletko tyytyväinen, kun tuhoat Moriaa?'' Emmet huusi. ''TYPERÄ POIKA, en tuhoa mitään muuta kuin ne, jotka asettuvat tielleni!'' Larxene karjui.

Emmet otti miekkansa tupesta ja kun Larxene nosti jalkaansa juoksi Emmet jalan alle ja iski miekkansa lohikäärmeen jalkapohjan läpi. Lohikäärme karjui jälleen tuskasta. Taistelu kesti kauan, todella kauan. Lopulta Larxene kaatui kuolleena maahan.

Emily, Emmet ja Arnold juooksivat Mogwain luo. ''Ei...'' Emily niiskaisi. Arnold itki jo täyttä kurkkua. Emmet puristi kätensä nyrkkiin. Mogwai oli kuollut. He viettivät Mogwain luona usean tunnin, mutta lopulta heidän oli palattava Kuningas Antonion luokse.

Talossa kolmikko kertoi Antoniolle ja Maryaanille koko tarinan alusta loppuun. Antonio ja Maryaan kuuntelivat kertomuksen vakavana ja he lupasivat lähettää partion hakemaan Mogwain ruumiin pois metsästä. Emily ja Emmet viettivät Moriassa vielä kaksi päivää.

''Meidän varmaan pitäisi lähteä...'' Emily sanoi hiljaa. ''Niin kai...'' Emmet vastasi. ''Tulettehan te useamminkin käymään?'' Arnold kysyi. Emily nyökkäsi. ''Lupaatteko?'' Arnold kysyi. ''Lupaamme'', Emmet vastasi. ''Valkoinen portti on edelleen Mustalla linnalla. Voin viedä teidät sinne'', Arnold sanoi.

Ja niin he lähtivät kohti Mustaa linnaa. Arnold vilkutti Emilylle ja Emmetille, kun he astuivat portista läpi ja palasivat koulunsa kellariin. Aikaa ei ollut taaskaan kulunut minuuttiakaan. ''Peitetään tuo portti taas'', Emily sanoi. Emmet nyökkäsi ja he aloittivat piilottamisoperaation.

Kellarin ovi aukesi ja ovella seisoi vahtimestari. ''Mitä te kakarat täällä teette?'' mies kysyi vihaisesti. ''Etsittiin vain yhtä juttua... Karttapalloa nimittäin. Opettaja pyysi hakemaan!'' Emily valehteli. ''Vai niin...'' vahtimestari murahti. Emmet nappasi karttapallon mukaansa. ''Hyvää päivän jatkoa'', Emily sanoi ja lapset lähtivät kellarista. ''Mitähän me tälle karttapallolle tehdään?'' Emily kysyi. ''En tiedä, toivottavasti sitä tarvitaan...'' Emmet sanoi.

Ja heidän onnekseen sitä tarvittiinkin.