Jes. Tässäpä tämä eka osa.
Otin hieman vapauden muokata alkuperäistä suunnitelmaa, eli toteuttaa täsmälleen mun unen ja muistiinpanojen mukainen tarina. En kuitenkaan siihen pystynyt.
Olihan se unikin lopulta vaan mun oman pään tuotosta!
Pääasiassa kuitenkin suurin osa on suunnitelman ja unen mukaan tehtyä. Hahmoja oon luonut lisää.
*************
Tuttu sisäkkö-täti tuli avaamaan minulle oven. Nyökkäsin tervehdykseksi. ''Onko äiti makuuhuoneessaan?'' kysyin. ''Kyllä herra. Hän ei ole nyt pariin päivään voinut kauhean hyvin'', sisäkkö vastasi. Huokaisin taas. Pelkäsin äidin alamäen alkavan. Olin ennen poliisiksi ryhtymistä tehnyt vapaaehtoistyötä vanhusten parissa. Dementoituneiden vanhusten. En pitänyt näkemästäni, oikeastaan pelkäsin näkemääni. Enkä pitänyt herroittelusta. Se antoi minulle tunteen, että olen kamalan vanha. Enhän ollut kuin 25-vuotias.
Astelin pitkin kartanon pitkiä käytäviä. Olin kolunnut kaikki kartanon käytävät ollessani tylsistynyt teini. Olin aina varma, että kartanossa kummitteli, sillä luulin aina kuulevani askelia takaani. Luulin myös nähneeni selittämättömiä varjoja. Tiesin kuitenkin olevani aina yksin.
Koputin ovea. ''Sisään'', kuului vaimea ääni. Huokaisin jälleen ja avasin huoneen oven. Äitini makasi vuoteessaan, mutta näytti hyvin voivalta. ''Hei äiti'', sanoin. Äitini katsoi minua pitkään. Hän näytti tunnistavan minut, mutta ilmeestä huomasi, ettei hän ollut varma minusta. Vaikka kutsuin häntä äidiksi. Kyllä tämä tauti on kamala.
''Kukas sinä oletkaan? Näytät tutulta'', äitini sanoi. ''Äiti, olen poikasi. Dorian. Muistatko?'' kysyin äidiltäni ja istahdin alas. Äitini tutkaili minua hetken. ''Aivan, niinhän sinä oletkin!'' äitini sanoi ja hänen ilmeensä kirkastui.
Kävimme meille tyypillisen keskustelun. Äitini uteli elämästäni - joko olin löytänyt itselleni naisen? Joko olin saanut monta ylennystä? Entäs omistusasunto? Vastaukseni olivat aina samat. Ei, minulla ei ole tyttöystävää. Ei, en ole saanut ylennystä. En ole vielä edes saanut kunnon juttua käsittelyyni. Toki olin jo saanut kiitosta uutterasta tutkijan työstä. Kaikki tutkimani tapaukset päättyivät aina hyvin - oikeus voitti. Ja mitä omistusasuntoon tulee... en ole koskaan edes harkinnut. Tämä keskustelu käytiin kolmesti.
Olimme juuri juoneet kupilliset teetä, kun puhelimeni soi. ''Dorian Walker'', vastasin puhelimeen. ''Hei Walker! Nyt pitäisi äkkiä ilmestyä tänne vanhalle sairaalalle. Hoitajat epäilevät, että täällä käy narkkareita varatamassa potilaiden lääkkeitä. Onhan ne narkkarit aika liukkaita kavereita, osaavat kyllä liikkua...'' ''Wes, tulen niin pian kuin mahdollista'', vastasin työparilleni. Wes innostui yleensä aina, kun jotain sattui vähänkin normaalia poikkeavassa paikassa ja hän pääsi tutkimaan sitä. Tässä tapauksessa purku-uhan alla oleva sairaala oli erittäin jännittävä. Katkaisin puhelun ennen kuin Wes kerkesi sanomaan enää mitään.
Äitini katsoi minua ja huokaisi syvään. ''Taasko sinun pitää mennä?'' äitini kysyi surullisesti. Nyökkäsin. ''Velvollisuus kutsuu'', vastasin. Nousin tuoliltani ja halasin äitiä. ''Minä pelkään Dorian'', äitini sanoi vapisevalla äänellä. Katsahdin äitiäni. ''Mikä sinua pelottaa?'' ''Se, että minä unohdan sinut, kun menet pois'', äitini sanoi vapisevasti. Istuin äitini viereen ja pitelin häntä kädestä kiinni. ''Minä pistän sinut muistamaan minut taas. Vaikka väkisin. Olenhan sen sinulle luvannut'', sanoin ja hymyilin äidilleni. Äitini hyväksyi vastauksen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun käymme tämän läpi. Halasimme vielä hetken. Nousin ylös vuoteelta ja katsahdin vielä äitiäni. ''Nähdään pian'', sanoin. Äitini hymyili minulle. Vilkutin vielä äidilleni hänen makuuhuoneensa ovenraosta.
Nyt työni kutsui. Sanoin heipat äitini sisäkölle ja harpoin pitkin askelin kohti autoani. Avasin oven ja istahdin autooni. Laitoin turvavyön kiinni ja käynnistin autoni. Matka ei olisi pitkä. Muutama kilometri.
Saavuin sairaalan pihaan. Sen julkisivun maali halkeili ja ikkunat olivat tomun peitossa. Katselin rakennusta, enkä ihmetellyt lainkaan miksi se oli purku-uhan alla. Varmasti paikka olisi homeessakin. ''Toivottavasti tuolla ei tarvitse viettää pitkiä aikoja...'' mutisin itsekseni. Vilkaisin vielä hieman ympärilleni. Pihalla oli pari poliisiautoa. Se oli helpotus, ettei minun tarvitsisi olla ensimmäisenä paikalla.
Avasin sairaalan oven. Se narahti ikävästi. ''Saranatkin pitäisi öljytä...'' mutisin jälleen. Wes kuuli oven narahduksen ja hyppi nurkan takaa esiin. ''Hienoa Walker, että pääsit näin nopeasti!'' Wes huudahti. Hänen lyhyet punaiset kiharat kiinnittivät aina huomioni. Kiharat pomppivat hänen päässään kuin vieterit. Olin joskus ehdottanut Wesille, että hän ajaisi päänsä siiliksi, mutta Wes oli pitänyt sitä vitsinä ja naureskeli minun vaaleille pitkille hiuksilleni. Niin tyypillistä Wesiä.
''Hei Walker! Hoitsut kertoi pikaisesti kuulleensa kolinaa 'sieltä sun täältä', eli mitään varmoja takeita murrosta ei ole. Haluaisivat kuitenkin, että vilkaisisimme vähän tarkemmin ympärillemme'', Wes sanoi ja virnisti. Nyökkäsin vastaukseksi.
Pian nurkan takaa ilmestyi nuori hoitaja. ''Hei, te olette varmaan se tutkija?'' ''Kyllä. Voisitko kertoa omin sanoin, mitä täällä on tapahtunut?'' vastasin. ''Olemme kuulleet outoa kolinaa potilaskäytäviltä varsinkin silloin, kun emme itse ole siellä'', hoitaja vastasi. Epäilin tässä vaiheessa hiiriä, en vain viitsinyt sanoa sitä ääneen. Tyttö näytti hieman pelästyneeltä. ''Voisitteko näyttää hieman paikkoja?'' kysyin varovaisesti. Tyttö nyökkäsi ja sanoi: ''mennään ensin potilaskäytävään''.
Tyttö lähti kuljettamaan minua ja Wesiä kohti potilaskäytävää. Käytävä oli pitkä, jonka toisella seinällä oli ikkunoita. Katselin ikkunoista läpi ja en enää miettinyt, miksi nimi oli nimenomaan potilaskäytävä. Ikkunoista näkyi sänkyrivistö, joissa jokaisessa makasi ihminen.
Pysähdyin ja jäin tuijottamaan ikkunaa. Potilaat lasin toisella puolella mölisivät kummallisesti. He olivat äärimmäisen laihoja ja heidän ranteensa olivat taipuneet hassusti. Heidän päänsä pyörivät ja silmät näyttivät elottomilta. Silti he kuitenkin olivat erittäin elossa. ''He ovat syvästi kehitysvammaisia. He ovat täällä saattohoidossa. Eivät enää oikeastaan suostu syömään ja heillä on varmasti suuria kipuja, voimme vain antaa heille väkisin kipulääkkeitä'', sanoi hoitaja-tyttö, joka oli ilmestynyt viereeni. Tyttö näytti surulliselta. ''Ihan kuin he olisivat itse valinneet kuolla...'' sanoin matalalla äänellä. Irrotin katseeni sängyissä makaavista ihmisistä ja ohitin hoitajan. En tainnut olla ihan valmis näkemään tällaista.
Käytävä oli pitkä. Seinän toiselta puolelta kuuluva mölinä soi korvissani. En halunnut katsoa ikkunan toiselle puolelle. ''Tästä alkaakin sitten meidän osaston dementia puoli'', hoitaja sanoi. Nostin katseeni lattiasta ja katsahdin taas ikkunaan. Olin hieman hämilläni näkemästäni: nyt lasin toisella puolella oli ylipainoisia dementikkoja. Ja kun sanon ylipainoisia, todellakin tarkoitan sitä. Potilaille oli ilmeisesti teetetty isommat sängyt, jotta he mahtuisivat niihin. Kuitenkin dementikkojen puoli käytävästä oli hiljainen. ''Teillä on mielenkiintoinen potilasjakauma'', Wes sanoi ehkä jopa hieman huvittuneena. Minä mulkaisin Wesiä. Tämä paikka ei ollut oikea vitsailulle.
Hoitaja johdatti meidät käytävän päähän, jossa oli hoitajien toimisto. ''Saanko hieman katsella ympärilleni?'' kysyin hoitajalta, joka nyökkäsi ja niiasi. Katselin paikkoja hieman hajamielisesti. En pitänyt paikasta ja toivoin, että joku toinen tutkija haluaisi ottaa vastuun tästä tapauksesta. Edelleen kyllä epäilin hiiriä. Ja rottia.
''Walker! Grant! Hienoa, että olette paikalla'', kuulin naisäänen huikkaavan. Moira Lane. Yksikköni esimies. Arvasin jo mitä hänellä oli sanottavana. ''Pojat kuulustelivat jo tämän kerroksen hoitajat. Toisen teistä tarvitsisi vielä hieman tutkia tätä kerrosta ja suunnata ylempiin kerroksiin. Sielläkin on voitu käydä'', Moira sanoi. Huokaisin taas. ''Eikö tämän kerroksen henkilökunta tiedä sitten mitä ylempänä tapahtuu?'' Wes kysyi. Hänellä oli hyvä pointti. ''Ei, ilmeisesti kerrokset ovat kuin eri planeetoilta. Porukka ei tule kuulemma juttuun'', Moira sanoi.
''Jos Dorian vaikka sitten tukisi ylemmät kerrokset'', Wes ehdotti. Ennen kuin kerkesin edes sanomaan mitään, Moira avasi suunsa: ''Se on hyvä idea. Olisin itse määrännyt Dorianin hoitamaan homman''. Wes näytti voitonriemuiselta. Päätin hieman näpäyttää Wesiä: ''Eli Wes ei siis ole tarpeeksi luotettava, jotta voisi hoitaa homman?'' sanoin ja virnistin, mikä ei ollut minulle ominaista. Wesin leuka loksahti auki. Moiraa nauratti. ''No, kaipa minä menen sitten hommiin'', sanoin ja vedin hanskat käteen. ''Hyvä. Wes sitten voikin kysellä hoitajilta vielä tarkentavia kysymyksiä'', Moira sanoi ja nappasi Wesiä käsivarresta.
Minä jäin selailemaan hoitajien pöydiltä löytyviä papereita. Ne olivat aika pitkälle lääkelistoja. Ilmeisesti vanhoja sellaisia, kun ne oli levitelty pitkin pöytää. Tai sitten joku oli etsinyt jotain. Kuulin takaani kolahduksen. Takanani oli ovi auennut. Aikaisemmin en ollut edes huomannut, että siinä oli ovi. Katsahdin oven raosta. Ovi johti suoraan potilaskäytävälle. Kauempana olevat kuolemaa haluavat kehitysvammaiset olivat kääntäneet päänsä minua kohti. Astuin lähemmäs ovea sulkeakseni sen, kun se yhtäkkiä paiskautui kiinni edestäni.
Juoksin ulos hoitajien toimistosta katsomaan kuka oli paiskannut oven kiinni. Ajattelin jonkun hoitajan pilailevan kustannuksellani. En kuitenkaan nähnyt sänkyrivistössä muita kuin potilaat. Palasin takaisin hoitajien toimistoon. ''Voisiko joku avata tuon oven?'' kysyin hoitajilta ja keskeytin Wesin työn. Yksi mies hoitaja nousi tuoliltaan ja avasi oven potilaskäytävälle. Heti kun ovi oli auki, mies käännähti kannoillaan ja palasi Wesin luokse. Minä puolestani astuin käytävälle.
Minua karmi. Se, että minun ja näiden ihmisten välillä ei ollut enää seinää tai edes lasia oli kamalinta mitä saatoin sillä hetkellä ajatella. Tuhahdin. ''Ei minun pitäisi pelätä'', sanoin itselleni ja otin askeleen eteenpäin. Askeleeni tömähti lattiaan kovaäänisesti. Tömähdyksen ääni herätti lähimpänä minua makaavan potilaan. Nainen katsoi minua suurilla silmillään ja yritti nousta vuoteesta. Hänen painonsa ei kuitenkaan antanut sitä myöten. Tein pikaisen arvion tilanteesta. Minun ei tarvitsisi pelätä mitään. Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani ja vetäisin hieman happea sisään. Otin lisää askelia. Aina, kun ohitin vuoteen, yksi potilas heräsi.
Tulin pian kohtaan, joka erotti käytävän potilaat toisistaan. Olin todistanut itselleni, että näissä vanhuksissa ei ollut mitään pelättävää. Kuitenkin minua tuijottavat anorektikot olivat ehkä pelottavinta, mitä olen koskaan nähnyt.
Otin yhden epäröivän askeleen. Samalla hetkellä lähimpänä minua oleva nainen alkoi huutaa kovaan ääneen. Toiseksi lähin nainen osoitti taakseni ja oli järkyttyneen näköinen. Katsahdin taakseni ja en ollut uskoa silmiäni. Takanani oli selittämätön varjo. Varjossa näkyivät vain kädet - laihat kädet. Kädet näyttivät luilta. Niitä reunusti repaleinen kangas. Toisessa kädessä roikkui naru ja toisessa kädessä oli sakset. Katsoin varjoa jähmettyneenä. Varjo avasi sakset ja pian se olikin napsauttanut narun poikki.
Minua lähimpänä olevan naisen huuto lakkasi kuin seinään. Käännyin katsomaan naista. Nainen oli kuollut. Käännyin kannoillani ja otin nopeita askelia kohti hoitajien toimistoa vievää ovea. Se kuitenkin paukahti edestäni kiinni ja jäin lukkojen taakse. Juoksin toiseen päähän käytävää vain todetakseni, että sekin ovi oli lukossa. Juoksin jälleen toiseen päähän ja aloin takoa ovea nyrkeilläni. ''Hei apua! Jäin tänne lukkojen taakse!'' huusin ja paukutin ovea.
Minun ei onneksi kauaa tarvinnut hakata ovea, kun hoitaja tuli avaamaan ovea. Olin yltäpäältä hiessä ja palelin. ''Tuo yksi nainen... taisi kuolla juuri'', sanoin hengästyneenä. Olin vielä hieman shokissa siitä, mitä olin juuri nähnyt. Hoitaja ohitti minut nopeasti sanomatta sanaakaan ja juoksi osoittamani naisen luokse. Nainen oli tosiaan kuollut.
Moira ja Wes astelivat luokseni. ''Onko kaikki hyvin, Walker?'' Wes sanoi hieman ilkikurisesti. Katsahdin Wesiä. ''Kyllä, olen ihan kunnossa. Säikähdin hieman, kun jäin lukkojen taakse'', vastasin. ''Saisinko lasillisen vettä?'' kysyin. Pian Moira kiikuttikin minulle vesilasin. Join vedet yhdellä huikalla.
Minut valtasi se sama tunne, jonka olin teininä saanut. Se, jonka sain kun talsin pitkin äitini suurta kartanoa. En ollut yksin, vaikka se siltä olisikin näyttänyt. Halusin todella selvittää mistä hoitajien kuulema kolina johtui.
''Noniin. Jatkan toiseen kerrokseen'', sanoin ja marssin kohti rappusia. Olin valmis tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti