Yksinäisyys. Päälimmäisin ajatus, alati mielessä. Kavereiden seurassa, olen yksin. Perheeni kanssa, olen yksin. Kaikki vaan lipuu ohitse, varoittamatta. Mikään ei kiinnosta ja jos kiinnostaa, en kykene lähtemään asian äärelle, jään paikoilleni.
Olen mielestäni ihan normaali, ei minussa kai mitään poikkeavaa ole. Nykypäivänä on ihan normaalia olla hieman ylipainoinen, vaikka sairastahan se on. Silmälasien käyttökin on ihan normaalia nykyään.
En muista, milloin synkkämielisyyteni alkoi. Muistan vain miten se alkoi. Vanhempani riitelivät jatkuvasti ja purkivat pahan olonsa minuun, kun toinen vanhemmitani oli lähtenyt ovet paukkuen omille teilleen. Äitini huoritteli. Isäni ilmoitti minun olevan kelvoton. Asioista kyllä puhuttiin vanhempieni eron jälkeen, mutta vahinko oli tapahtunut - olin rikki.
Seurustelinkin jossain vaiheessa. Kuitenkin rikkinäisyyteni sai senkin suhteen hajoamaan. Meillä oli unelmia ja suunnitelmia, jotka olivat jo melkein käymässä toteen, kunhan olisin saanut ammattikouluni ajoissa valmiiksi. Sekin on jäänyt jumittamaan paikalleen, opettajat vaativat minulta palauttamattomia koulutehtäviä, joita en vain saa tehtyä.
Harva viitsii minun kanssani enää hengailla montaa tuntia, niin kuin ennen tehtiin. Juoruttiin, käytiin shoppailemassa ja kahvilla, koitettiin parantaa maailmaa. Joskus yökyläiltiin, joskus sekoiltiin puistoissa ja aiheutettiin pahennusta muissa ihmisissä.
Vaikka edelleen kaverit soittavat ja tulevat kylään, tunnen oloni surkeaksi ja yksinäiseksi. Kaverit ovat koittaneet piristää minua - tuloksetta, olenhan rikki.
Olen niin rikki näistä surullisista tunteista, etten pääse itse korjaamaan itseäni. Olen kuin eläin, joka on ajettu nurkkaan, jonka jälkeen se otetaan kiinni. Sitten se tapetaan ja siitä tehdään ihmiselle jotain hyödyllistä, esimerkiksi hanskat.
Olen kuin ihminen jumissa kivivyöryn alla. Ehkä jonain päivänä joku auttaa minua korjaamaan itseni ja nousen raunioistani uutena ihmisenä. Jaksan innostua ajatuksesta, mutten itse pysty nostamaan sitä surun määrää päältäni.
Mutta jonain päivänä... minä pystyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti