Nonniin! Elikkäs pitkä tauko ollut tässä kirjoituksessa. Bloggeri vammaa, joten kattoo nyt saanko tänne mitään päivitettyä. Menee ihan hermot!
Inspiraatio tuli ah-niin-ihanan STURM UND DRANGIN uudesta biisistä, Molly the murdererista♥ sekä tämän hetkisistä tuntemuksista.
Teksti on lyhyt ja sekava, koska tunteetkin on.
******************************************************************
Muistan sen kuin eilisen. Muistan kivun joka viilsi rintaani. Iskit rintaani veitsen, joka mursi minut. Veitsenäsi toimi joukko sanoja, joiden tarkoitus oli tappaa minut. Niiden piti tappaa heti ne lausuttuasi.
Kuinka pystyit niin tekemään? Koko minun panokseni valui hukkaan, kuin aika tiimalasissa. Aika tuntui pysähtyvän. Luulit naulanneesi viimeisen naulan minun arkkuuni. Minäkin luulin niin tapahtuneen.
Kuitenkin entisestä minästäni jäi vain kuoret. Iloisuus vaihtui suruksi, reippaus laiskuudeksi ja toivo epätoivoksi. Kaikki tuntui hetken turhalta. Tiesin, että sinäkin tiesit.. Elämäni ei tulisi enää olemaan ennallaan. Ei enää koskaan.
Edelleenkin aika tuntui pysähtyneen. Samaan aikaan kuitenin pieni toivo alkoi palata eksyneeseen ihmiseen. Toivo toisesta ihmisestä, joka auttaisi pienen ja eksyneen ihmisen takaisin omalle elämän polulleen.
Niin kävi. Löytyi ihminen joka oli aidosti kiinnostunut elämästäni. Kyseli kuulumisia, piti lähellä. Kuunteli surut ja murheet ja sai jopa nauramaan. Kuitenkin sisälläni pyöri sanat ''Silti sinä tapoit minut sanoillasi''. Uskon, että tarkoituksesi oli todellakin tappaa.
Murhaajalleni. Onnistuit tappamaan osan minusta. En uskalla enää rakastaa. Kiitän kuitenkin tästä suojakuoresta. Ehkä opin vielä joskus rakastamaan. Siihen menee vielä aikaa, mutta toivo elää ja loistaa kirkkaammin kuin koskaan.
Tukeni ja turvani. Kiitos, kun kysyt minulta, kuinka voin. Kiitos, kun olet oikeasti kiinnostunut. Kiitos, kun saat minut nauramaan. Mutta ennen kaikkea... kiitos kun autoit minua löytämään takaisin polulleni.
Enää en ole eksynyt. Nyt pystyn nousemaan menneisyyden tuhkasta ja jatkamaan matkaani.
